Kutsu kokeellisen runon yhteisöön, eli tule sellaisena kuin olet, kunhan…

11.4.2018 :: Arvostelut

Elina Siltanen

Experimentalism as Reciprocal Communication in Contemporary American Poetry. John Ashbery, Lyn Hejinian, Ron Silliman.

John Benjamins Publishing Company 2016, 210 s.

 

Elina Siltasen väitöskirjan oletuksena on, että Yhdysvaltain sodanjälkeistä kokeellista runoutta on hyödytöntä lukea sisäiseksi puheeksi, jonka lukija kuulee sivukorvalla (lyyrinen, banalisoitunut overhearing), mutta toisaalta kirjoittamista ja lukemista on edelleen parasta ajatella ”vastavuoroiseksi kommunikoinniksi” (reciprocal communication). Oletus muuttuu väitteeksi John Ashberyn, Ron Sillimanin ja Lyn Hejinianin kirjoitusten analyysin myötä. Vastavuoroisuuden idean Siltanen kuulee kutsuna nykyrunouden ”lukemisyhteisöön” (reading community), jota hän ajattelee Roger D. Selliä seuraten tekijöiden ja lukijoiden neuvotteluksi (negotiation, 79) ja jopa ”silkaksi yhteistyöksi” (sheer collaboration, 145).

Koska nykylukijan odotushorisonttiin ei kuulu romanttinen lyriikkakäsitys eikä uuskritiikin ajatus runoteoksen itseriittoisuudesta siinä mitassa kuin ehkä 1950–60-luvuilla, on syytä kysyä, mitä tarjottavaa ajatuksilla runoudesta kommunikointina ja vieläpä vastavuoroisena sellaisena voisi edelleen olla, eli mikä tekee Ashberystä ja kumppaneista edelleen aikalaisiamme – tai Jacques Rancièren termein ei-aikalaisia – näiden dialogista toiseuden kohtaamista hokeneiden vuosikymmenten jälkeen. Eikö kirjoitukselle erotuksena sisäisestä ja muusta puheesta ole nimenomaan ominaista palautumattomuus, että se saatetaan liikkeelle ja sitten muuntuu uusissa yhteyksissä tekijän ulottumattomissa, ennen muuta palaamatta tekijälleen kehämäisesti? Siksi jos kirjallisuuden erityisluonnetta halutaan ylipäätään ajatella, eikö olisi syytä suunnata kriittinen katse kaikkiin niihin käsitteisiin, jotka edelleen asettavat puheen luonnollisimmaksi kommunikoinnin tavaksi, esitettiin niiden nimissä avoimesti mitä tahansa?

Siltanen tarkentaakin käsitystään vastavuoroisuudesta Sellin kuvalla tekijästä ja lukijasta ”vertailemassa muistiinpanojaan”, jonka mukaan molemmat ovat runon suhteen vastaanottajan ja muuntajan asemassa, ja Elina Valovirran ajatuksella ”vierellä lukemisesta” jaettuna kokemuksena ja rinnakkaisina vasteina pikemminkin kuin omana tulkintana, johon runon kulku päättyy (145). Nämä kuvat tuovat ilmi, että Siltasen mukaan olennaiseen runouden resiprookkisuudessa ei päästä puheenvuoron ja sen vastauksen mallilla.

Koska Siltanen sitoo vastavuoroisuuden yhteisöllisyyteen, kokeellinen runous ei hänen analyysissaan ole niille, joille yhteisöt ja yhteistyö ovat lähtökohtaisesti ja kielteisesti niljakkaita, kuten Vladimir Nabokov asian esittää. Mistä niissä olisi sitten syytä viehättyä? Siltanen korostaa kirjailijoiden alkuperäisten yhteisöjen (”New York School”, ”Language”) perustaa ystävyydessä. Hän ei pohdi ”ystävyyden politiikan” ongelmia – ”ei sinulle ennen kuin olet ystäväni”. Ratkaisua voidaan ehkä tukea Leevi Lehdon tapaan tulkitsemalla Language-runouden alkuvaiheet radikaaliksi sisäänpäinkääntymiseksi, joka antoi tilan ja ajan uuden ihannelukijan kehittelemiseen suojassa ”viralliselta säekulttuurilta” (Charles Bernstein)[1]. Olennaista Siltaselle on joka tapauksessa se, miten kokeellisen runouden yhteisöllisyys laajenee näistä uuvuttavuuksiin asti legendisoiduista empiirisistä pikku piireistä ja pysyy hengeltään edelleen relevanttina toisin kuin monet edistyksellisyyteensä ja johtajariitoihinsa tukehtuneet avantgardeliikkeet 1900-luvulla.

Siltanen ei täsmennä yhteisön käsitettä määrittelemällä sitä tyydyttävästi; määritelmät eivät muutenkaan ole hänen intohimonsa. Hän myöntää kirjoittavansa yhteisöllisyydestä nimenomaan ihanteena ja jättää sivuun todellisten kirjoittajaryhmien kanonisoinnin ongelmat, joiden purkamisen mallin Cary Nelson muinoin (1989) antoi angloamerikkalaisen modernismin osalta. Millainen Siltasen ihanne sitten on, ja mihin se perustuu käsiteltyjen kirjailijoiden tuotannossa? Hän esittää sen demokraattiseksi, pluralistiseksi ja inklusiiviseksi (80), erityisesti tekijän, tekstin ja lukijan tasa-arvoa suosivaksi ja periaatteessa avoimeksi kenelle tahansa (116). Sillimanin ”Ketjakin” yhteydessä Siltanen kirjoittaa runon kutsuvan lukijoita tulemaan ”sellaisena kuin olemme” (130). Yhteisöön tuleminen on ajateltava ystävyyden kautta ajautumisen sijaan haasteeksi, joka edellyttää tietyistä asioista luopumista ja toisten omaksumista: ”To become a member of the community, to let go of the idea that a poem has a meaning which has to be interpreted, and to abandon expectations of a safely coherent voice, topic, argument or position for readers – all this can be a huge challenge, and commits readers to the kind of passionate hard work of which Silliman speaks” (110).

Inklusiivisuutta on tietenkin monenlaista. Kuten Mika Ojakangas esittää tutkimuksessaan Kenen tahansa politiikka, on kapitalistista ”kukatahansisuutta”, jossa ennalta olevista identiteeteistä on hyvä luopua sopeutuakseen talouden vaatimuksiin, ja toisaalta ulossulkemattoman poliittisen yhteisön kukatahansisuutta, jota luonnehtii sopeutumattomuus[2]. Siltasen inklusiivisuutta koskevista kuvauksista käy ilmi, että runoyhteisöihin pääsemiseksi ei mikä tahansa käy, on itse asiassa täytettävä erilaisia kriteerejä: on esimerkiksi hyväksyttävä, että ”runon ääni ja merkitys ovat lopultaan avoimia” (99), on oltava kiinnostunut poetiikasta, on osallistuttava, on oltava valmis tekemään (Sillimanin maksiimia noudattaen) ”kovaa työtä”, ja tämä ”kova työ vaatii, että lukijat pohtivat omaa asemaansa yhteisössä, jota kiinnostaa kokeellisen runouden lukeminen, eräänlaista itsensä asemoimista, johon runot voivat suoraan [positively] kutsua lukijoita” (102–103).

Lainaus tuo esille aktiivisuuden ja itsereflektion arvon Siltasen runoyhteisön jäsenyysvaatimuksissa ja toisaalta sen, miten hän pyrkii liittämään ne käsittelemiensä runojen tekstuaalisiin piirteisiin. Olennainen osa runoyhteisön toimintaa on sen omien periaatteiden ja oman aseman pohdinta, Hejinianiin viitaten ”jatkuva itsen uudelleenmäärittely suhteessa kaikkeen muuhun” (72), mutta ihanteellisessa yhteisössä itseä ei pohdita ironisesti vaan ”myönteisen [positively] ystävällisesti” (107). Kuten niin monessa kokeelliseksi itsensä lukeneessa taideryhmittymässä 1900-luvulla, Siltasen runoyhteisössä on tiedostavia toimijoita, ei laiskoja typeryksiä tai autopilotilla kulkevia vauvoja saati pahantahtoisia ironikkoja, jotka levittävät ympärilleen negatiivista energiaa. Ellei sitten hyväksytä Rancièren argumenttia, jonka mukaan aktiivisen tiedostajan ihanne on omiaan nimenomaan tyhmistämään yleisön, jotta uudella taiteella olisi sille sitten jotain opetettavaa.

Itsereflektiivisyyden kriteeriä kehitellessään Siltanen vaihtaa muuten sulavan, vastakkainasetteluja purkavan tyylinsä heilahtavaksi kirveeksi, kun hän torjuu Stanley Fishin (ja toisaalla Peter Rabinowitzin) esittämän väitteen, että yhteisöjen muodostumisessa ennalta päätetyillä lukutavoilla on eittämätön arvo. Siltasen mukaan runoyhteisön kutsuun vastaamisella ”ei ole yhtään mitään tekemistä ’tulkintayhteisöön’ liittymisen kanssa” (103) – eli kriteerinä kokeellisen runouden yhteisöön liittymiselle on, ettei tuo mukanaan minkäänlaisia ennakko-oletuksia siitä, mitä on runoudesta hakemassa – siis elleivät ne sovi siihen, mitä yhteisön edustavat kirjailijat esittävät: tule sellaisena kuin olemme

Vaatimustaan jatkuvasta itsereflektiosta Siltanen tukee sillä, että Ashberyn, Sillimanin ja Hejinianin runot tuovat vahvasti esiin oman rakennelmaluonteensa. Siltanen panee paljon painoa runouden symboliselle rekisterille (Lacanin mielessä): runous ei ole yhtenäisen subjektin autenttista ilmausta juuri siksi, että sen syntyehto on jakautuminen merkkeihin. Runossa rakennelmaluonteen alleviivaus tuottaa Charles Bernsteinin termein antiabsorptiivisuutta eli se etäännyttää sanotusta runon ”maailma” mukaan luettuna ja ohjaa lukijan pohtimaan sanomisen tapaa, tiedostamaan lukemistapahtuman.

Tässä Siltanen valikoi Bernsteinilta haluamansa eikä syvenny pohtimaan antiabsorptiivisten tai vieraannuttavien tekniikoiden keskenään ristiriitaisia vaikutuksia erilaisissa yhteyksissä. Kuten Bernstein esittää, esimerkiksi David Antinin runoudessa jatkuva puhetilanteen hankaluuksiin viittaaminen eli esityksen rakennelmaluonteen korostaminen riisuu ”lukijan tai yleisön skepsistä myöntämällä niiden & / oman läsnäolonsa”[3]. Siltanen pyrkii ottamaan sujuvia askeleita konstruktiopainotuksesta erilaisten näkökulmien rinnakkaineloon, ja niihin liittyvästä ”mahdollisen tajusta” (Hanna Meretojaa lainatakseni) erilaisuuden kunnioittamiseen eli siihen, että parhaimmillaan lukija ei runno mitään omaa malliaan tekstiin vaan kykenee säilyttämään sen toiseuden. Tällä(kin) sinänsä sympaattisella liukumalla on umpikujansa: jos runoa kunnioitetaan parhaiten, kun siihen vain pidetään etäisyyttä ja tyydytään ”tekemään muistiinpanoja” tai vähempään, ihannelukijan kontribuutio yhteisölliseen kommunikaatioon kaventuu ”hypertietoiseksi” (147) varovaisuudeksi, joka on kaukana siitä, miten Silliman ja kumppanit käsittelevät virallista säe- ja puhekulttuuria – voiko se olla saman yhteisön tuotetta?

Voi olla vaikeaa lukea Ashberyn ”Litanya”, Sillimanin ”Ketjakia” ja Hejinianin My Life -teosta itseriittoisina kokonaisuuksina; Siltanen tunnustaakin neuvottomuutensa tehtävän edessä. Laajentamalla näkökulmaa yhteisöön hän tuo peliin poeettis-teoreettiset kehittelyt kirjailijoiden muussa tuotannossa ynnä monentasoiset tutkimukselliset kommentaarit, ja hahmottaa niiden avulla käsittelemiensä teosten ”runouskriittisen latauksen”. Runoilijoiden teoreettisilta kuulostavat muotoilut ovat monesti kiusaannuttavan latteita – esimerkiksi Hejinianin oman äänen kritiikki (72) – mutta Siltanen ymmärtää niiden aseman pelivälineinä ja uudelleenkirjoittamisen materiaaleina niin runoudessa kuin omassa tutkimuksessaankin, joka tasapainottelee enimmäkseen taitavasti akateemisten kriteerien ja käsiteltyjen kirjailijoiden akateemista teoretisointitapaa haastavan kirjoittamisen välillä. Latteuksilla voidaan tehdä asioita, ja useimmiten tehdäänkin, paremmin kuin terävillä argumenteilla.

Siltasen analyysi Ashberyn ”Litanyn” ”metakriittisistä” ulottuvuuksista jää yleiselle tasolle, sen perusteella miehen runoudessa ei ole minkäänlaista potkua reaalisen suunnalta, mikä ei vastaa omia lukukokemuksiani Ashberyn parissa. Sillimanin ja Hejinianin toistorakenteiden analyysit ovat kuitenkin toista maata: niistä käy hyvin ilmi, miten Siltanen ajattelee tekstin luovan yhteistä tilaa tekijälle ja lukijalle: ei niin, että kirjoittaminen uppouttaisi lukijan tekijän henkilökohtaisiin kokemuksiin ja näin tekisi niistä samastumisen kautta yhteisiä, vaan siten että kirjailija on ollut ensin lauseen lukija – kuten Hejinian Proustin – ja nyt näyttää sen mahdollisuudet uusissa konkreettisissa yhteyksissä, ”lukemistapahtuman” jaetussa ja jakavassa kokemuksessa.

Valitsen lopuksi Siltasen väitöskirjan edellä esiin tuomistani jännitteistä kolme jatkopohdintaa varten: 1) Ulossulkemattomuus, demokratia, pluralismi (jne.) eivät ole itsestään selviä tai vakuuttavia vastauksia kysymykseen, millainen runo- tai minkään muunkaan yhteisön pitäisi olla, vaan niiden sisältöä täytyy ruotia aina uudestaan, erityisesti suhteessa kapitalistiseen kukatahansisuuteen. Onko itsereflektio Siltasen kuvaamassa mielessä todella parasta, mitä meillä on tähän ruodintaan? 2) Passiivisen lukemisen huono maine ihmetyttää. Onko passiivinen lukija heti joko halveksittava individualisti, markkinoiden naruttama kuka tahansa tai jonkinlaista nykyrunouden ryysyköyhälistöä, eli väärällä tavalla yhteisöllisiä identiteettejä rapauttava hahmo? 3) Jos poetiikka ajatellaan runouden teorian sijaan sen tekemisen opiksi ja lukeminen tämän opin kommunikoitumiseksi, eikö olisi mielekästä punnita kokeellisen runouden antia siltä kannalta, mitä sen avulla saadaan aikaan legendisoidun yhteisön oman, laajennetunkin piirin ulkopuolella?

 

1 Leevi Lehto 2008. Language-runous. Alussa oli kääntäminen. Turku: Savukeidas, 44–45.
2 Mika Ojakangas 2002. Kenen tahansa politiikka. Helsinki: Tutkijaliitto, 117.
3 Charles Bernstein 2006. Absorptio ja keinotekoisuus. Runouden puolustus. Suom. Leevi Lehto. Helsinki: poEsia, 93.

 

Teemu Ikonen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi