Eivät kaikki linnut ole lempeitä

13.3.2018 :: Arvostelut

 

Jacques Prévert

Sanoja

Suom. Antti Nylén

Sputnik Oy 2016, 158 s.

 

Sputnik on tunnetumpi Aki Kaurismäen elokuvien tuotantoyhtiönä kuin runokustantajana. Vaan sen kerran kun yhtiö runokirjan julkaisee, painate on tietenkin Antti Nylénin suomennos Jacques Prévertin (1900–1977) rakastetusta kokoelmasta Sanoja (Paroles, 1946). Tämä on luontevaa, sillä Prévertin sanailun lahjat ovat ohittamaton osa Kaurismäenkin taiteen taustalla vaikuttavia Marcel Carnén ja Jean Renoirin 1930- ja 1940-luvun elokuvia. Kynäniekkojen kinotoiminta ei suinkaan ole tuntematon ilmiö: samoihin aikoihin Prévertin kanssa yhdysvaltalainen proosamestari William Faulkner vaikutti Howard Hawksin klassikoiden käsikirjoittajana. Sekä Prévertin että Faulknerin kirjoittamat elokuvat ovat tahoillaan vaikuttaneet film noirin syntyyn, mutta kenties tekstilajierosta kielii, että Prévertin mannermaista sumuisuutta kuvanneita teoksia kutsutaan runolliseksi realismiksi.

Onko runollinen realismi kiertoilmaus oman elinympäristön paikoin surrealistisellekin kuvaukselle? Vaikka Prévert ei Nylénin taustoittavien jälkisanojen mukaan edes osallistunut surrealistien varsinaiseen julkaisutoimintaan eikä missään nimessä ollut André Bretonin kaltainen keskushahmo, ovat vaikutteet läsnä hänen runoudessaan. Prévert oli tukevasti paikalla, kun Pariisissa tapahtui. Aikalaisuus ja surreaaliseurapiireissä pyörähtely jäävätkin lopulta tästä ehkä vahvimmiksi aihetodisteiksi; ryhmittymän ohjelmallisuudesta tai metodisuudesta ei runoilijan sanailussa ole merkkejä. Yhtä kaikki ympäröivän elämän havainnointi on avoin kummuuksille, kommelluksille ja käänteille. Näkeminen on radikaalilla tavalla luovaa toimintaa.

Muista taiteenlajeista kiinteä yhteys syntyykin elokuvan lisäksi maalaustaiteeseen, kytkeytyväthän kokoelman kaksi viimeistä, runsasta runoa Prévertin aikalaisen, Picasson, tuotantoon. ”Picasson taikalyhty” on runomuotoinen esitys espanjalaismaalarin teosten paljoudesta ja kaikkeudesta, mutta samalla tapaa Prévertin omistakin näyistä muodostuu kiehtovia taikalyhtyesityksiä. Verevä on myös van Goghiin viittaava ”Vincentin valitus”, jossa taiteilija kantaa itsetuhoisen uhrinsa rakkauden alttarille Arlesin ”kiljuen pyörivän” auringon alla.

Usein havainnot ovat kuitenkin myös koruttomia, parilla viivalla piirrettyjä tilannekuvia. Nokkeluus palautuu sanaleikkeihin ja kaksoismerkityksiin, joiden täydellinen kääntäminen on haastavaa. Ehkä siksi Prévertin runoja ei tätä ennen ole suomennettu kuin hajaotanta, josta suurin osa, runsas kourallinen, sisältyy Aale Tynnin toimittamaan ranskalaismodernismin antologiaan Tulisen järjen aika (1962). Tällä välin uusia suomennoksia ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole kuulunut vuosikymmeniin. Nylénin käännökset ovat Tynnin versioita suorasanaisempia, mutteivät itsestäänselvästi ”ajanmukaisempia”: Tynnin etanat matkustavat Pariisiin ”bussilla”, Nylénin ”linjurilla”. Nylénin ansioksi laskettakoon myös käännösvirheen oikaisu: ”La Grasse Matinée” ei runon ruokahaaveiluista huolimatta käänny silkaksi ”Mässäilyn aamuksi”, vaan idiomaattisempi merkitys on Nylénin ”Venähtänyt aamuhetki”. Prévert ilman muuta asettaa sanan grasse läskisyyden runonsa kuvaamaa nälän, toivottomuuden ja väkivallan ”hirvittävyyttä” vasten. Mässäilyyn asti ei silti ikinä ehditä.

Rujoimmillaan runot jäävät mieleen häiritsevinä, groteskeinakin kuvina. Monin paikoin Prévert osoittaa myös humoristista havaintokykyä ikävyyksien ja ikävystyttävyyden kuvaajana, kuten proosamuotoisessa lapsuuskuvauksessa ”Sukukalleuksia eli vanginvartijaenkeli”:

Yksi veljistäni sai jäykkäkouristuksen ja kuoli. Elämä oli kammottavan tylsää, jokainen päivä oli kuin sunnuntai; kaduilla ihmiset kulkivat totisina, pystysuorina, ja rannalla he riisuutuivat, menivät uimaan, hukuttautuivat, pelastautuivat, pukivat vaatteet ylleen ja onnittelivat itseään tapahtuneesta ankean säntillisesti; kaikesta tuli harmaata massaa, leipä oli kynnysmatolla, mies saapui lukemaan kaasumittaria ja kellot soivat kuolleille ja naimisiin meneville.

Kaupunkinsa runoilijana Prévert asettuu komeaan jatkumoon muun muassa François Villonin (1431–1463) ja Nylénin aiemmin suomentaman Charles Baudelairen (1821–1867) kanssa. Historiallisista syistä Prévert on etenkin sodan ja miehityksen koetteleman Pariisin kuvaaja ja siinä toimessaan puhutteleva aikalaistodistaja.

Runo ”Rue de Buci nykyään…” esittää alennustilaa, johon latinalaiskorttelien hengen ja elämän iloja ennen pursunnut katu on miehityksen aikana joutunut: sievät tytöt, jokasään torimuijat, sitruunat ja veriappelsiinit ovat joutuneet väistämään ”riutunutta sotaa”, joka ”vierii ohi mekaanisissa pikku kärryissään” katua, joka on ”tyhjä ja ankea hylätty kuin vanha maitopurkki”. Silti tehokkaimmin sodan turhauttavuus tiivistyy kuulun ”Barbara”-runon huudahdukseen ”Mitä paskaa sota”. Tuhahdus voi kuulostaa arkiselta, mutta runo edustaa juuri tavallisen kaupunkikokijan näkökulmaa niin kuolemaan, kauhuun, sodan tuli-, teräs- ja verisateeseen kuin vähäisempiin riesoihin.

Sodanvastaisuuden ohella ja yleisemmin Prévertin runous asettuu kaikenlaista ankeuttamista vastaan. Lystikkyydet jäävät helposti hallitsevimmaksi mielikuvaksi, mutta, kuten Nylén huomauttaa jälkisanoissaan, se on vain osatotuus: ”Tragiikan [Prévert] vie usein estottomasti kyynisyyden ja julmuuden rajoille asti. Hän ei ole vain lempeä lippalakkipäinen linturunoilija.” Mutta eivät kaikki linnutkaan ole lempeitä! Runosta toiseen saapuvat paikalle linnut, monimuotoisina: toisinaan ne kylvävät tullessaan anarkiaa koululuokkaan, toisinaan laskeutuvat huoleen ja epätoivoon eivätkä lähde hätistelemälläkään. Silti ”kaikki linnut tekevät parhaansa”, kuten runoilija vakuuttaa runossaan ”Niitä näitä linnuista”. Mutta tekeekö runoilija parhaansa lintujen suhteen? Linnukkuus voi olla sisäsyntyistä, sydänperäistä vapauden kaipuuta, jopa ”vauhkoutta” kuten runossa ”Linnustaja”. ”Miten linnusta saadaan muotokuva” -runossa se sitä vastoin edustaa jotain varoen tavoiteltavaa ulkona lentelevää runohenkeä, joka on hellävaroen pyydystettävä taiteilijan luomaan häkkiin.

Useat Sanojen runoista ovat tunnettuja chansoneina. Joitakin on suomenneltu laululyriikaksi aiemminkin, ainakin ”Barbara” ja ”Laulu etanoista jotka menevät hautajaisiin”, jonka on nimellä ”Kaksi etanaa” tulkinnut Arja Saijonmaa. Suomentaja voi tukeutua tunnettuun tai uudistaa siekailematta. Tuntuu itsetarkoituksellisen konstikkaalta, että Nylén on kääntänyt ”Barbaran” alkusäkeet ”Rappelle-toi, Barbara” varta vasten kielteiseen muotoon ”Älä Barbara unohda sitä”. Olisiko ratkaisu sama, jos ei olisi riuhtaistava etäisyyttä Jukka Kemppaisen iskelmänä levinneen suomennoksen aloitukseen ”Muistathan, Barbara” tai Tynnin imperatiiviin ”Muista Barbara”?

Nylén tähdentää, että Prévertille itselleen painettu runokokoelma ei ollut mikään fetišši, vaan kokoelmaan sisältyvät runot oli alun alkaenkin tarkoitettu elämään kaduilla, huulenheittoina, laulelmina. Suomennosten toimivuudellekin parhain testi olisi laulaa sen lauluja – ei välttämättä Joseph Kosman säveliin istutettuina, vaan ehkä uusi suomennos voisi innoittaa uusiin sävellyksiinkin? Ylipäätään laulelma karunkauniina, runouteen nivoutuvana lajina näyttäisi olevan nykyään valitettavan vähäisesti edustettuna välittömässä sävelympäristössämme. Siksikin Prévert-suomennos ilahduttaa! Toivottavasti joskus saadaan suomennoksia myös Prévertin henkisten oppipoikien Boris Vianin ja Serge Gainsbourgin taituroinneista.

 

Tytti Rantanen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi