Koneen puumerkki

30.1.2018 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Kerrotaan, että Henry James kehitti myöhäisvuosinaan omalaatuisen suhteen kirjoituskoneeseen. Hänellä oli tapana sanella tekstinsä sihteerilleen Theodora Bosanquet’lle, joka kirjoitti sen puhtaaksi Remington-merkkisellä koneella. Aikaa myöten James ehdollistui sanelutilanteeseen siinä määrin, että kykeni sepittämään vain silloin, kun viereisestä huoneesta kuului kirjoituskoneen nakutusta.

Kaikki kirjoitus on määritelmällisesti mediaalista ja teknologista, mutta kirjallinen luominen saattaa olla sitä myös, kuten Jamesin kyberneettinen takaisinkytkentäsilmukka osoittaa. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että kirjallisuus syntyy koneesta, on helpompaa miettiä, miten tuon koneellisen ulottuvuuden voi ottaa tietoisesti käyttöön ja panna peliin.

Kone toimii kirjallisuudessa kaikilla tasoilla, alkutuotannosta tarinamaailmoihin. Tekijöille erilaiset kirjoituskoneet ovat konkreettisia työkaluja, jotka vaikuttavat siihen, mitä tulee sanotuksi. Koneellisuuden voi ottaa näkökulmaksi myös vastaanoton päässä, kuten Espen Aarsethin nyt jo klassinen tutkimus Cybertext (1997) osoittaa: ergodiset tekstit vaativat toimiakseen operaattorin aktiivista panosta ja reagointia järjestelmän palautteeseen.

Paradoksaalista kyllä, konetta on myös helppo romantisoida – näin tekee valtaosa historiallisen avantgarden mainospuheesta. Jos yhdeltä suunnalta uhkaa kaunosieluinen orgaanisuusharha ja toiselta poikamainen teknofetisismi, välistä voi kenties navigoida, kun säätää oletusasetuksia niin, että mediat ja teknologiat eivät olekaan pelkkiä välineitä matkalla päämäärään. Kirjallisuudessa teknologialla itsellään voi olla sanansa sanottavana. Sata vuotta sitten Viktor Šklovski kirjoitti, että vieraannuttamalla kirjallisuus voi tehdä kiven jälleen kiviseksi. Ehkä runous voi tehdä koneen jälleen koneelliseksi.

Lori Emerson toteaa tutkimuksessaan Reading Writing Interfaces (2014), että nykyistä digitaalista mediaa luonnehtii ”käyttäjäystävällisyyden” ideologia: käyttöliittymien tulee olla mahdollisimman intuitiivisia, huomaamattomia ja ”luonnollisia”. Näennäisen mukavuuden kääntöpuolena on, että käyttäjä tietää yhä vähemmän siitä, miten teknologia pohjimmiltaan toimii. Teknologiastaan tietoinen kirjallisuus – Emersonin esimerkit ulottuvat Emily Dickinsonin käsin sidotuista vihkoista uusimpaan digitaaliseen runouteen ja glitchin poetiikkaan – voi kuitenkin toimia tätä ideologiaa vastaan, tuottaa kitkaa ja häiriöitä, kammeta auki mustia laatikoita ja haastaa käyttäjää tutkimaan rakentumisensa prosesseja. Ja joskus voi sattua, että tarkinta tietoa koneen toiminnasta on luddiitilla (se on ihan okei).

Deleuze ja Guattari kirjoittavat Anti-Oidipuksen ensisivulla: ”Koneita kaikkialla, eikä tämä suinkaan ole metafora”. Ei silti kannata väheksyä metaforaa, sillä sekin on kone eivätkä koneen kuvaukset ole ”pelkkää” representaatiota. Kone, aivan kuten kirjallisuus, muodostuu yhtä lailla aineesta ja kielestä.

Viime aikoina koneen kysymyksiä on tarkasteltu eritoten niin kutsutussa media-arkeologiassa. Se käsittelee aivan konkreettisia laitteita, tutkii mitä tapahtuu hardwaren tasolla ja konepellin alla, mutta yhtä lailla kuvitteellisia medioita, fiktiivisiä keksintöjä, jotka elävät ehkä vain kirjallisen kuvauksen varassa. Media-arkeologia haastaa perinteistä, lineaarista mediahistoriaa ja vipuaa sijoiltaan suoraviivaista edistyskertomusta. Se etsii vaihtoehtohistorioita, outoja poikkeuksia ja singulaarisia keksintöjä.[1]

Tästä syystä konkreettisten koneiden lisäksi kiinnostavia ovat myös kirjallisuudessa kuvaillut koneet, kaikki eriskummalliset masiinat ja fantastiset apparaatit. Yhtä genealogiaa voi hahmotella esimerkiksi Antti Salmisen Lomonosovin moottorista (2014) kyberpunkin kautta Raymond Rousseliin (eikö Gibsonin Neurovelhon lunastakin ennen muuta se, että ”kyberavaruus” ei koskaan käynyt toteen?), mutta esiin voi nostaa myös Eeva-Liisa Mannerin enigmaattisen ”Primum mobilen” (Kirjoitettu kivi, 1966).

Samanlainen suoraviivaisten kehityskulkujen problemointi luonnehtii tämän numeron tekstejä, joissa käsitellään monin tavoin poeettisia koneita. Pauli Tapio hahmottelee esseessään runomittojen ja muiden menetelmien pitkittäisvaikutuksia vähintäänkin hegeliläisellä aikajänteellä mutta on toisaalta määrittänyt tekstikappaleittensa järjestyksen sattumafunktiolla. Virpi Vairinen puolestaan pohtii Nokturnon päätoimittajan ominaisuudessa, miten digitaaliset runoteokset voisivat säilyä käytettävissä keskellä jatkuvaa painetta ohjelmistojen päivittämiseen. Kirjoituskoneita tutkiva Veijo Pulkkinen huomauttaa haastattelussa, että uudet laitteet eivät niinkään syrjäytä vanhoja vaan teknologiat elävät monin tavoin lomittain ja niiden funktiot vaihtelevat. Esimerkistä käy, miten kirjoituskoneista tuttu monospace– eli tasalevyinen fontti figuroi Atte Koskisen ja Lauri Hein runoissa, vaikka ne on kirjoitettu tietokoneella.

Heidi Halosen kuvarunossa hahmottuu eräs muinainen kone, jota vastaan skeptikkojärjestöjen jäsenet vieläkin kamppailevat. Elina Laineen runojen minä puolestaan sairastaa ja on välillä letkuin koneeseen kytkettynä. Runot hahmottelevat koskettavasti sitä tilaa, jonka subjekti laitoksessa saa, kaistaleen mittaista näkymää jonnekin toisaalle: ”Sälekaihdinten läpi taivaalla on liikaa sanottavaa / se on tyhjyyttä täynnä ja se tyhjyys / on liikaa.”

Käännösesseessä Jesper Olsson (joka on yksi ”Ruotsin Tuli&Savun” eli OEI-lehden perustajista) analysoi media-arkeologian näkökulmasta 1960-luvun kokeellisesti virittyneitä teoksia, joissa korostuu inhimillisen sijaan koneitten oma signaalikieli. Samaa voi Teemu Ikosen analyysin mukaan sanoa Arto Kytöhongan runogeneraattoreista. Esittelemme myös japanilaisfuturisti Hirato Renkichin runoja, joissa suhde koneeseen osoittautuu mutkikkaammaksi kuin vaikkapa italialaisilla aikalaisillaan. Ne on suomentanut Kioton-agenttimme Anna Löfström.

Tuli&Savun kritiikeistä vastaa toistaiseksi Tuomas Taskinen. Ensi vuoden aiheitamme ovat muun muassa eläimet ja vuoden 1968 perintö. Kiitos tuesta Koneen säätiölle.

 

Juha-Pekka Kilpiö

Vesa Rantama

 

1 Ks. esim. Erkki Huhtamo & Jussi Parikka (eds) 2011. Media Archaeology. Approaches, Applications, and Implications. Berkeley: University of California Press.

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi