Kehkeytymisen pyörteessä

15.12.2017 :: Arvostelut

Niina Oisalo

Valaan silmä, pilvien hai

Kolera 2017, 90 s.

 

Niina Oisalon esikoisrunoteos Valaan silmä, pilvien hai kulkee lajiuden häilyvillä rajapinnoilla. Teoksen motto on lainattu Charles Darwinilta: ”Ensiksikin tiedetään aivan liian vähän yhdestäkään eliöstä, jotta voitaisiin sanoa, millaiset vähäiset muutokset ovat tärkeitä ja millaiset eivät.” Oisalon runoissa ihminen ei näyttäydy luomakunnan huippuna vaan yhtenä osana evoluutiota, jossa eri lajeilla on ehkä enemmän yhteistä kuin voisi luulla. Darwinin äänen voi tulkita kulkevan mukana läpi koko teoksen, mutta kuvioihin kuuluu muitakin tärkeitä henkilöitä, kuten Orava ja Nuoli eli Sputnik 5 -avaruuslennolta elävinä palanneet koirat Belka ja Strelka. Kirja on visuaalisesti näyttävä, ja teksti kommunikoi Susinukke Kosolan piirrosten ja taiton kanssa.

Runoissa on minämuotoinen puhuja, jonka kokemus on aistimellista ja ruumiillista. Kokemus pakenee haltuunottoa synesteettisissä havainnoissa, eikä tila jäsenny odotuksenmukaisella tavalla. Ihmisen rakentama ja luonnon tila eivät ole toisistaan tiukasti irti rajattuja, vaan ”maton nukka hidastaa muurahaisten kulkua, niiden polut väreilevät / kuin elävät olennot” ja ”aalto kohisee ja kastelee, ensin kylpyhuoneen, sitten eteisen”. Erilaisten arkielämän oletettujen rajapintojen itsestäänselvyys kyseenalaistuu. Puhujan aistima luonto ei todellakaan ole ulkona vaan pikemminkin hyvin lähellä, vähintäänkin iholla asti:

 

puhun tuulelle

mistä voin edes aloittaa,
siitä että puvun sisällä tuulee, polyesterivuori käärii sisäänsä
kohisevan maailman

 

Teoksessa asettuvat rinnakkain toisaalta alkuperän yhteisyys, toisaalta elämän kirjon moneus ja laajuus: ”mitä tahansa voi kehkeytyä” on yhden osaston nimikin. Tekee mieli kysyä, miksi minkä tahansa kehkeytymisen mahdollisuudesta puhuva teos pitäytyy niin vahvasti kielen kuvallisuuteen, minän kokemukseen ja säemuotoon perustuvassa runoestetiikassa. Se ei tunnu sallivan aiheen kasvua täysin omiin mittoihinsa.

Vaikka minämuoto on teoksessa keskeinen, runot eivät korosta niinkään puhujan persoonallisuutta kuin tämän läpi virtaavaa havaintomaailmaa ja kokemuksellisuutta. Tätä kokemusta ei tarvitse yrittää hallita tai jäsentää, vaan se on sekoittunutta ja hierarkiatonta. Minän, luonnon ja kulttuurin rajoja häivyttäessään teos jakaa paljon esimerkiksi Mia Röngän Maanalaisten lintujen (2016) kanssa.  Ulko- ja sisätilan lisäksi lajius on Oisalon esikoisessa rajoiltaan häilyvää:

 

meren tuntumassa ihmisenmuotoiselle kasvaa räpylät,
höyhenet rävähtävät läpi ihon,
hiekkakuopissa syntyy kilpikonnia,
jalkoja jotka voisivat kuulua kenellemille tahansa

 

Teos asettuukin luontevasti osaksi sitä nykyrunoudessa merkittäväksi kasvanutta jatkumoa, joka hahmottelee uudelleen inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta. Aiheiden ja teemojen tasolla kirja tuo Röngän lisäksi mieleen esimerkiksi Silene Lehdon proosarunokokoelman Hän lähti valaiden matkaan (2011), kuuluuhan luonnontieteilijä Darwin myös sen henkilögalleriaan. Oisalon säeilmaisu poikkeaa toki paljon Lehdon vyöryttävästä proosarunosta. Tavassa, jolla luonto kietoutuu arkikokemukseen, on jotakin yhteistä niin ikään Sirpa Kyyrösen Ilmajuurten (2016) kanssa. Huolimatta esimerkiksi koe-eläimiksi joutuneiden koirien mukanaolosta Valaan silmä, pilvien hai ei varsinaisesti pyri osoittamaan epäkohtia: pikemminkin yhteisyys, monimuotoisuus ja hierarkiattomuus näyttäytyvät asioiden luonnollisena tilana.

Nykyrunoudessa tekijät ovat usein hyvin perillä tutkimuksesta, mikä vaikuttaisi synnyttävän vastavuoroisuutta tutkimuksen ja runouden välille. Esimerkiksi Karoliina Lummaan tutkimus 1970-luvun kotimaisen runouden ympäristötietoisuudesta lienee osaltaan lisännyt kiinnostusta inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta kohtaan myös runoilijoiden keskuudessa.

Vaikka Valaan silmä, pilvien hain puhujan kokemus on enemmän ruumiillista kuin tiedollista, teoksen alussa oleva sisällysluettelo ja lopun ”hahmohakemisto” tekevät siitä samalla myös eräänlaisen tutkielman. Kokemuksellinen tieto asettuu siis ikään kuin rationaaliseen päättelyyn perustuvan rinnalle. Tieteen ja aistikokemuksen liitto linkittyy esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka -kokoelmaan (1956). Valaan silmä, pilvien hain lätäköistä nousee elämää siinä missä Tämän matkan ”Kambri”-osastonkin, joskaan luonnontieteistä ammentaminen ei Oisalon teoksessa ole yhtä runsasta. Luonnontieteen läsnäolosta huolimatta Valaan silmä, pilvien haissakin tärkein tieto on ruumiilla koettua.

Säemuoto on teoksessa hallitseva mutta varioi ajoittain, kun teksti esimerkiksi lähestyy proosarunoa tai limittyy tiiviimmin teoksen graafiseen ilmeeseen. Liikutaan pilvieläinten parissa: suuret mustat ja harmaat läikät tai roiskeet muodostavat sivuille kuvioita, jotka kutsuvat tunnistamaan niistä ja toisaalta niiden rajaamasta valkoisesta taustasta erilaisia hahmoja ja muotoja ikään kuin Rorschachin musteläikistä – tai pilvistä. Hahmontunnistukseen houkutteleva visuaalinen ilme muistuttaa ihmisen taipumuksesta heijastaa oma itsensä ympäristöönsä. Toisinaan visuaalisessa hahmossa on myös eräänlaisia jäljentymiä muualla kokoelmassa esiintyvistä sanoista hieman samaan tapaan kuin joillakin Saku Soukan Paperipeilin (2016) aukeamilla: sanoja on painettu haalealla niin, että osa kirjaimista haipuu toisia himmeämmiksi. Välillä sanat piilottelevat osin mustepilvien takana. Toisinaan kirjassa on abstraktimpien roiskeiden lisäksi myös selkeämmin tunnistettavia muotoja ja kuvia.

Graafinen ilme nousee keskeiseen rooliin osastoja jakavien aukeamien kohdalla: niissä sanahaipumat ja mustepilvet muodostavat yhdessä voimakkaan ekspressiivisiä siirtymiä osastojen välille. Osastot ovat suhteellisen lyhyitä, eikä niiden vaihtumisen tiheys tunnu täysin motivoidulta. Vahva visuaalinen jakolinja tuntuu liioitellulta osin myös siksi, ettei osastojen välillä ole voimakkaita temaattisia tai ilmaisullisia eroja.

Teksti ja kuvat kommentoivat toisiaan paikoin löyhemmin, paikoin selkeämmin. Esimerkiksi kun suuri musta viiva halkaisee sivun kahtia ja toiselle puolelle jää säe ”Amy Wand ja Uba Webb jatkoivat elämäänsä” ja toiselle säkeet ”kumpikin tahoillaan / kumpikin parhaansa mukaan”, toimii viiva hyvin kokonaisuuden ilmaisuvoimaa vahvistavana keinona. Aina kuvitus ei pelkästään vahvista runon viestiä, vaan usein se myös mutkistaa tekstin tulkintaa:

 

löysin polulta paperinpalan, jossa oli:

tämän syvemmälle et pääse

.

 

Säkeiden alla on mustavalkoinen kuva, jossa jokin – kenties meteori – lentää kohti mustaa suorakulmiota. Kuvasta on vaikea sanoa, katkeaako matka suorakulmioon kuin seinään vai imaiseeko se sittenkin meteorin sisäänsä. Seuraavalla sivulla toistuu samankaltainen pyöreä joskin tällä kertaa suurempi kappale ja ”Uba polttaa reiän samettiin, hyväilee pintaa, niin kuin se olisi / ainetta joka pystyy ajattelemaan”. Tämän kaltaisissa kohdissa kuvat ja teksti toimivat yhdessä ruokkien toinen toisensa tulkinnan mahdollisuuksia.

Kuvien ja graafisuuden lisäksi teoksessa käytetään kevyesti myös muunlaisia visuaalisia keinoja. Runojen asettelu varioi toisinaan säerunosta proosarunomaiseen tai sivutilaan leikkisästi heittyviin säkeisiin ja välimerkkeihin. Sanoja ”täällä elää” seuraa aseeminen merkkijono, ehkä nimi, joka ei aivan ole aakkoskirjoitusta mutta häilyy tunnistettavan rajamailla. Säe ”lehdet värisevät ilmavirrassa” päättyy omalaatuiseen aaltoviivan ja pilkun yhteenliittymisestä syntyneeseen merkkiin. Teoksen visuaalinen varanto on siis suhteellisen laaja, vaikka kuvitusta lukuun ottamatta keinoja käytetään hillitysti.

Rajapinnat eivät silti täysin liudennu kirjassa kuvituksen ja tekstin elimelliseen liittoon asti. Vaikka kuvitus onkin hyvällä tavalla vahva tehokeino, paikoin se tuntuu jo varastavan huomiota itse runoilta. Toisaalta se myös nostaa odotuksia tekstin suhteen. Jos kehkeytymisen motiivi yltäisi vielä voimallisemmin myös ilmaisun tasolle, kokonaisuus ei ehkä jäisi ihan niin tasalämpöiseksi.

Kun ollaan inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteeseen liittyvien kysymysten parissa, päädytään toisinaan synkkiin vesiin, ja toki syystäkin. Valaan silmä, pilvien hai on kuitenkin valoisa kirja. Sen ansioksi lasken etenkin leikkisän suhteen lajiuteen.

Se on kaunis kirja, jonka luoma maailma on hyvä ja hierarkiaton. Välitön ja kokeva minäpuhuja kerää ympärilleen aisti- ja elinvoimaisen maailman, jossa kaikki jatkaa kehittymistään.

 

Riikka Simpura

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi