Nimistä ja siemenistä

29.10.2017 :: Arvostelut

Harri Nordell

Hajo

WSOY 2016, 67 s.

 

Hajo on pitkän ja hitaan linjan runoilijan Harri Nordellin kuudes kokoelma, jonka voi katsoa jatkavan aiemmissa kokoelmissa avatun kaivannon tutkimista. Niukka ja tiheä ilmaisu ei niinkään valtaa uusia alueita Nordellin työstettäväksi vaan timanttiporaa työtään moninaisten kerrosten läpi – kasvilajituntemuksesta muinaiseen Kreikkaan, männyistä ja kuusista Jeesus Kristukseen.

Hajo jakaantuu seitsemään osioon. Alussa ”Jeesus Kristus on pudottanut kielelle takiaisen”. Ensimmäisissä osioissa esiintyy metalyyristä nimeämisen ja kielen tunnustelua: ”vielä on aika / siemenelle, / vielä on aika / nimelle”. Ensimmäiset kolme osaa virittelevät taajuutta, ja itselleni runo muuttuu toden teolla painavaksi neljännessä ja viidennessä osastossa. Tähän keskiöön teos johtaa ja täältä se saattaa lukijansa kahden viimeisen osaston avulla ulos. Kulkusuunta ikään kuin vaihtuu, sillä neljänteen osastoon etenen päätöksen varassa, en teoksen vetämänä, mutta keskiöstä en haluaisi poistua. En haluaisi kuudennen, kokonaan haikuista koostuvan osion koskaan päättyvän (enkä olisi osannut rauhoittua sen äärelle aiemmin, vasta teoksen keskiö on rikkonut minut auki sille). Seitsemäs osio on ulossaatto, jonka jäljiltä seisoo sulkeutuneen oven edessä eikä osaa lähteä omille teilleen.

”Et ole kukaan. Nimeäsi / ei milloinkaan kirjoitettu / nähdyin aakkosin”. Muun muassa tämän kaltaisten negaatioiden kautta Hajo yrittää tyynesti mahdotonta. Se yrittää sanallistaa jotain, mitä en tässä asiaproosaa heikosti tavoittelevassa tekstilajissa yritä määritellä. ”Olen jäänyt / kun kirjoitettu kieli / on hävinnyt”.

Hajon poeettinen metodi ei-ilmeisen tavoittelemisessa on toisaalta tuoda aistittavaksi jotain harvemmin aistittua, niin kuin haikussa ”Yöhön nousevat / Orionin telineet, / vinssit kirskuvat”. Se että joku hilaa tähtiä hillittömällä säännönmukaisuudella taivaankannen poikki, ei liene kokemuksellisesti sen oudompi väite kuin alkuräjähdys. Kunnianhimoisen poetiikan maailmassa tosinta on se, mikä parhaiten runoksi asettuu. Myös ”Joku sipaisi / hengityksen sulalla, / ei kukaan täältä” on kosketuksissa sen kanssa, mitä emme näe, mikä ei ole täältä mutta mikä vaikuttaa. ”On pohjoisen kesäyön kenno, jossa kaikki kuolleet nukkuvat”.

Toisaalta paljastamisen lisäksi myös mitätöidään. ”Runous, ei mistään tehty”. Ektenia eli rukoussarja luetaan tai osoitetaan ”ei-millekään”. Ja todellinen armo, jos sellainen olisi, rinnastuu siihen, että ”ei olisi mitään”.

Nordellille ominaiset uudissanat ”kaikkiaakkosia”, ”tytäraskeliaan”, ”valonpainumat” luovat osaltaan sävyä mahdotonta kohti kurottamisesta. Tarkempaa suuntaa tälle pyrkimykselle antavat sanastoa omalta osaltaan värittävät ”jäkälähostia”, ”veden Johannes”, ”ektenia”, ”armo” ja ”Jesua Jänes”. Kansien ulkoasuun asettunut sanskriitin om-tavu (joka on etukannessa valkoisena mustalla ja takana mustana valkoisella viittilöiden siten myös yin & yang -symboliin) ei ainakaan heikennä vaikutelmaa pyhästä Hajolle keskeisenä viitepisteenä. Pyhyydestä Hajossa ei sen sijaan kertaakaan puhuta, niin kuin ei puhuta kasvillisuudestakaan; puhutaan vilukoista ja iisopeista.

Huonosti sanallistettavissa olevaa tavoitellaan Hajossa myös erilaisten paradoksaalisten tai voimasuhteet kääntävien ilmaisujen kautta. Kiven murustuminen lohkareesta tomuksi saa kääntyneen suunnan ”kivet vyyhtivät itseensä pölyä”. Lopulta jäätikön uurrettua mantelilla kallioon ”kallio on voimaton, manteli murskaa sen. // Apokryfi”. Se että ”[p]ölyn talutusnuorassa kulkevat kalliot”, osoittaa ettei monumentaalisin täällä hallitse vaan jatkuva huomiotaherättämätön rajautumaton jokahetkisyys, joka on yhtä ilmeinen ja vaikeasti tietoisuudella asutettava kuin hengitys tai painovoima.

Ilmeisintä ja näkymättömintä, omassa luennassani tavallaan pyhää, esiin piirtäessään Hajo on tiukasti kiinni fysikaalisessa todellisuudessa. Sen aineellista maailmaa määrittävät havupuut ja säätilat, tarkasti nimetyt kasvit, harvat eläimet ja moninaiset valonsävyt. Yhteys muuhun inhimilliseen toteutuu ehkä selkeimmin menneisiin sivilisaatioihin viittaavan sanaston kautta.

Song-kausi, ruohokirjoitus ja ylimyksille ominainen keltainen silkki sekä kokonainen osasto mittansa puolesta puhtaita haikuja tuovat väreitä Kiinan ja Japanin menneistä kulttuureista, buddhalaisvaikutteet mukaan lukien. Antiikin Kreikkaa taas manataan esiin ensi sivulta lähtien: ”Runous, ei mistään tehty. Graiojen verestä.” Graia oli antiikin Kreikan kaupunki, jonka asukkaista roomalaiset käyttivät latinalaista muotoa ”graecus”, joka sittemmin venyi kattamaan muitakin helleenejä. Samasta juuresta juontaa meidänkin nykyinen ”Kreikkamme”.

Etymologian ja nimistön kaivamien tunnelien (joiden seuraaminen on ajoittain haastavaa, ei milloinkaan tyhjänpäiväistä) kautta Hajo on saaristoluonnon lisäksi yhteydessä toisaalta menneeseen Kaukoitään, toisaalta läntisen kulttuurin juurille. Läheisimpiä tunnelinpäitä ovat, hyvin eri intensiteeteillä ja lähestymistavoilla, John Keats ja Konstantinos Kavafis.

Nykyaika, teknologia ja yksilö ovat kaikki yhtä kirkkaasti poissa Hajon horisontista kuin kaupunki tai kiinnostus ihmisten välisiin päivittäis-sosiaalisiin suhteisiin. Se että jokin näin räikeästi hylkii näin suurta osaa arkikokemuksesta vedoten silti niin voimakkaasti lukijaan, vihjaa jälleen pyhään päin. Mikä muu on niin vierasta ja niin tärkeää?

Minulle Nordellin tuotantoa leimaava erittäin eksklusiivinen ja usein ei-inhimilliseen keskittyvä rajaus näyttäytyy poeettisen tinkimättömyyden muodossa esitettynä maailmankatsomuksellisena kannanottona. On keskityttävä siihen, minkä kokee kaikista arvokkaimmaksi, kaikista merkityksellisimmäksi – ja vedettävä omat johtopäätöksensä siitä, miten suuressa osassa kuolleet silloin ovat, miten suuri rooli on kuusilla, itkulla, jäkälällä ja loputtomalla, alati muuttuvalla valolla. Ekokriittisesti asennoitunut luenta löytäisi paljon sanottavaa siitä, miten vähän sanottavaa Hajolla on ihmisyksilöstä. ”Minuuspuuska // Oksillani / häkeissä rimpuilevat / vuosituhannet” toiminee esimerkkinä teoksen ehdottamista suhteellisuuksista.

En ehkä osaa arvottaa Hajoa suhteessa tämänhetkiseen kotimaiseen runouteen kovin objektiivisesti, mutta itselleni se on hyvinkin tärkeä teos.

 

Raisa Marjamäki

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi