Viimeinen hiustenleikkuu

10.8.2017 :: Arvostelut

Matti Kangaskoski

Pääkalloneuvottelut

Teos 2017, 103 s.

 

Vähälevikkisenä ja marginaalisena runous on paradoksaalinen kaunokirjallisuuden pioneerilaji, joka kirjoittamisen mahdollisuuksia kokeillessaan ja uudistaessaan kyseenalaistuu väistämättä itsekin tuossa prosessissa. Sen olemassaolo tuntuu pohjaavan sivistyneeseen armoon ja tekijöiden intohimoon. Nykylyriikan julkaisemisen kriisi vaikuttaa syvenevän tänäkin vuonna julkaistavien nimikkeiden vähentyessä ja keskeisten kirjoittajien siirtyessä lisääntyvissä määrin – ainakin hetkellisesti – proosan puolelle.

Kirjallisuuden kentän monipuolinen tekijä, runoilija, kirjallisuudentutkija ja black mödernism -kollektiivissa vaikuttava Matti Kangaskoski on hänkin debyyttirunoteoksensa Tältä sinusta nyt tuntuu (2012) lisäksi julkaissut moniulotteista proosaa. Jännitysromaanin konventioilla kokeileva Sydänmarssi (2014) käyttää myös lyriikan keinoja ja osoittaa lajien hyötyvän rinnakkaiselostaan. Kangaskosken uusimmassa runoteoksessa Pääkalloneuvottelut lyriikan julkaisemisen taloudelliset ja materiaaliset reunaehdot sekä reunojen siirtämisen mahdollisuudet tematisoituvat. Pääkalloneuvottelut odottaa lukijaltaan lukusuunnan vaihdoksia, paluita, selailua ja pysähtymistä, metaforista ja koostavaa lukutapaa.

Teoksessa vuorottelevat ”Pääjaoksi” ja ”Punaiseksi” nimetyt osastot, joita on kumpaakin kolme. Osastoilla on informatiiviset alaotsikot, ja niiden väleihin on sijoitettu viisi ”Pikkuisiksi välineuvotteluiksi” kutsuttua jaksoa. Kaksi ensimmäistä ”Pääjakoa” jakaantuvat edelleen kolmeen osaan, kolmeen päivään kumpikin. Tällainen miltei rekursiiviseksi yltyvä rakenteen maatuskamaisella toistuvuudella leikittely näkyy monimutkaisista upotusrakenteistaan tietoisen teoksen sisällössä monin paikoin: ”Sinun suusi sanoi Oi Kauheaa, / ja kasvoi kukan, joka kasvoi kukan, / joka kasvoi kukkaansa.” Samalla tavoin teos kokeilee osiin jakautumisella ensimmäisessä ”Punainen”-osastossaan, jossa sivunumerot korvautuvat murtoluvuilla. Sisällön tasolla ajan ja kehon päättymättömän osittumisen kuvaukset jatkuvat yli osaston muodostaman kokonaisuuden.

Pääkalloneuvottelut leikittelee kirjaesineen materiaalisuudella kytkien tuon substanssin teoksessa tapahtuvien neuvottelujen piiriin, jotka hyvin pian liukuvat parodiaksi itsestään. Se osallistuttaa lukijansa keskustelemaan monenlaisista olemassaolon vähimmäisvaatimuksista, joita aika ja universumi asettavat muun muassa inhimillisille ja kaunokirjallisille olennoille. Teoksen päähenkilö, sympaattinen pääkallo, on samalla kertaa sekä elävä että kuollut. Kategorioiden väliin jumittuneen kallon aika on pysähtynyt, ja sillä on harmillisesti ikuinen torstai. Ensimmäisessä osastossa, ”#1 PÄÄJAKO / avaus / eli havainnon ja / päättelyn kysymys”, kurkistetaan kallon elämään. Makaaberin naurun lävistämässä osastossa pääkallo yrittää kolmen päivän ajan päästä parturiin, ostaa kamman ja unelmoida, mutta aina sen unelmat leikkautuvat julmasti irti: ”naps”. Pääkallo ei saa ajatuksiaan kokoon ennen seuraavaa aamua, jolloin sama päivä vierähtää uudelleen käyntiin.

Ensimmäisen osaston sarjallisissa runoissa torstain tapahtumia toistetaan koomisesti muunnellen, ja proosa- ja säkeellisten runojen keinoja sekoittavat tekstit hajoavat lopulta säefragmenteiksi. Se saa rytmin kiihtymään. Lauseet kasautuvat sanaluetteloiksi. Näin syntyy koominen vaikutelma pääkallosta kiirehtimässä tapahtumien kausaalisuuden edelle, jotta se tavoittaisi unelmansa ennen sen tuhoutumista tai hautautumista toisenlaisten, kallon tajuntaan tunkeutuvien ajatusten alle. Kallon toiminta heijastelee yksilön mahdollisuuksien rajallisuutta kognitiivisen kapitalismin immateriaalisten tulostavoitteiden paineissa. Ne saavat multitaskaavan pääkallonkin säpsähtelemään ”hetkestä hetkeen”.

Yhtä lailla pääkallon hahmo nauraa tiedon tuottamisen kommunikatiivisille prosesseille, nykyisen tietotyön rutiineille ja ylipäätään ajatustyölle, jonka materiaalisen maailman reunaehdoista irtautuvassa todellisuudessa jokainen voi eksyä omaan tajuntaansa: ”Nyt täytyy sataa, pääkallo huomautti iltaan mennessä, koska jo kulki / harmistuneena pisaroiden välissä ja suoritti kastumisliikkeitä.” Pääkallolla ei ole aavistustakaan niistä monimutkaisista rakenteista, joihin sen oleminen asettuu. Teoksen monimutkainen rakenne onkin täytetty tarkoituksellisen arkipäiväisellä sisällöllä etenkin ensimmäisessä osastossa, jonka permutatiivinen toisto muuntelee melko suppeaa sanastoa tuottaen absurdia materiaalia. Matemaattiset kirjoittamismenetelmät ja toisaalta kirjainrajoitteita hyödyntävä sisältö osoittavat Oulipon suuntaan. Kolmannen  pääjaon runossa ”5. PÄÄKALLON SISÄINEN KOMMUNIKAATIO kello 00.07. Torstai.” toisto muuttuu ontoksi ja luuppaavaksi.

Pääkallon elämään tutustuminen herättää kauhunsekaisia kysymyksiä sen todellisesta sijainnista ja kyvystä liikuttaa ruumistaan, kenties sen havainto silmään tippuvasta vedestä olisi luettava konkreettisena kuvana. Kaiken kaikkiaan teoksessa tapahtuva aineen purkaminen, sirpaloituminen ja jakaantuminen yhä pienempiin hiukkasiin on oivallinen ajankuva tietotyötä tekevän prekariaatin mahdollisuuksista ja herättää samalla groteskeja muistikuvia Hamletin sutkautuksesta Aleksanterista tynnyrin tulppana. Kuolemansa jälkeen Aleksanterin ruumis on muuttunut tomuksi, josta sitten valmistetaan tynnyriin sopiva tappi. Tällä tavattiin sanoa, että kuolema kuittaa rakenteellisen epätasa-arvon.

Pääkalloneuvottelut palvelee myös työmatkaliikenteessä itseään sivistävää lukijaa tarjoten tiivistelmät osastojensa tapahtumista teoksen kolmannessa pääjaossa, jonka alaotsikkona on ”mitä kansa haluaa / eli kielen, vallan sekä / automaattisen / tekstinsyöttökokemuksen kysymys”. Se osoittaa, millaista kustannustehokkaasti käännösgeneraattorin ja tekstinsyötön lävitse tuotettu kirjallisuus voisi olla, ja muistuttaa tietotyöläisen keskiyön jälkeisiä tekstiviestejä: ”Öiden muuten mugen miten laiska siellä sileällä syrjällä mende membre jeejee menee? Tämä häkä tynkä pystyvä jämä täplällä täällä ok in olin on vireä kg viekää vielä jonna hondaa hommaa.”

Pääkalloneuvottelujen eheäksi työstetty teoskokonaisuus on sisällyttänyt itseensä suuren joukon nykyrunouden muodon ja keinojen repertuaarista paljastaen sulavasti ja kauniisti ne luut, joiden varaan sen latteudessaan karmaiseva, postfaktuaalista aikaa kommentoiva sisältö asettuu. Useat kokoelman ”Pikkuisista välineuvotteluista” tutkivat havaitsemisen ja näkemisen kysymyksiä ja yksilön mahdollisuuksia sekä yhä vähäisemmiksi käyviä unelmia. Neljännessä välineuvottelussa ovat näkyvillä pääkallon tajunnasta irtileikatut ajatukset, jotka tekivät siitä yksilön. Kun kirja sitten on luettu ja Pääkalloneuvottelujen viimeisen, ”Punaiseksi” nimetyn osaston runojen asemointia seurannut lukija on tullut kääntäneeksi kirjaa käsissään täyden ympyrän, hän on samanaikaisessa sivunkääntämisen aktissa voinut rinnastua tuohon onnettomaan pääkalloon. Jokainen sivunkäännös osastossa karsii lukijaa unelmistaan. Takakannesta voi katsoa, millainen viivakoodi käteen tarttui.

Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelut on yksi vuoden kiinnostavimmista runoteoksista. Se luo kokeellista, kaupallisia ja yhteiskunnallisia reunaehtoja parodioivaa ajankuvaa ja poetiikkaa, jossa materiaalisuus ja rakenne miltei riittävät sisällöksi. Sellaisenaan se on varsin vaikea, hauska ja viimeistelty kirja.

 

Tarja Hallberg

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi