Vastuuttomista aikuisista ja villeistä lapsista

11.5.2017 :: Arvostelut

Aura Nurmi

Villieläimiä

Kolera 2016, 61 s.

 

Lavarunoilijana tunnetun Aura Nurmen esikoisteos Villieläimiä vie lasten maailmaan, Helsingin lähiöihin, tarkemmin Pikku Huopalahteen, jossa lapset elävät rikkinäistä lapsuutta. Kokoelma palkittiin syksyllä Kalevi Jäntin palkinnolla ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaanakin se oli.

Alku tuntuu hajanaiselta. Toisessa runossa kerrotaan unesta, jossa runon minä seisoo lavalla eikä muista nimeään. Uni on tyypillinen pelkouni, jossa tapahtuu odottamattomia asioita, sellaista, mitä lavalla ei tulisi tapahtua. Mutta runon puhuja alkaa ”puhua omalla suulla ja omalla nimellä” siitä, minkä tietää. Huomion kiinnittäminen puheeseen, rehellisyyteen ja aitouteen on vahva ele, jos kohta hieman kulunutkin, tuttu ajatus, että runot tulisi kehystää vakuutuksella siitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat. Toisaalta runo asettaa suuntia ja tunnelmia tulevalle, ehkä siinä mielessä se onkin tunnelmaltaan kokoelman vahvimpia.

Teoksen kokonaisuus alkaa hahmottua vasta pidemmän päälle. Alun tekstit tuntuvat koskettavan sekalaisia aiheita, kuten juuri lavaesiintymistä, tunnistamattomia kasvoja, muodonmuutosta, jossa ”poskeni peittyvät hentoon villaan”. Kokoelma lähtee kunnolla käyntiin, kun se pääsee avoimesti kiinni lasten maailmaan, lähiöiden hiljaisiin miehiin ja villieläiminä remuaviin vanhempiin. Se tapahtuu ehkä sivulla 17, kun runo alkaa näin: ”Te ette kestäneet katsella kun sisarukseni vietiin”.

Nurmi menee enimmäkseen sisältö edellä, kertoo tarinoita ja hahmottelee tunteita. Lähiöissä pelätään Eminemin sanoituksissaan kuvaamaa väkivaltaista maailmaa, miehet nukkuvat roskalaatikoissa ja toisinaan niistä löytää lapsiakin. Lapset istuvat lukittuina vessaan, aikuiset eivät muista. Lapsille annetaan Barbie-lenkkarit ja virtaheporeppu, mutta heitä ei haeta ajoissa esikoulusta. Lapsi hakee turvaa lemmikkikanista, mutta se makaa sylissä verta vuotavana. Symbolisesti lapset saavat käsiinsä aseita, joiden avulla selvitä; mainitaan konekiväärejä, miekkoja ja puukkoja.

Lapset ovat usein nimettömiä, heitä on monia, runojen puhujia on ehkä yksi tai useampia, sillä ei ole merkitystä. Runot eivät kaunistele, vaikka saattavatkin päättyä kauniisiin kuviin: ”seisoin Ruskeasuon kukkulalla ja näin koko taivaan syöksyvän / sinisenä alas”. Tällaisessa eleessä on jotain hyvin perinteistä, tavassa lopettaa runo vahvaan tunnelmaan, joka niittaa kaiken kiinni.

Vanhemmat eivät olekaan turvallisia aikuisia, he ovat villieläimiä, joiden käytöstä ei voi hallita. Ehkä lapsetkin kasvavat kuin villieläimet, vailla rauhaa. On lapsia, jotka oppivat ottamaan kaiken vastaan annettuna, eivät hätkähdä mitään, kuten teoksen nimirunon romanitytöt, jotka kuittaavat aikuisen epäasiallisen käytöksen nauramalla: ”Kaiken pahan he ottivat leikkinä vastaan”.

Nimiruno on lähestulkoon proosaa, eritoten kokoelman muiden, säkeiksi jaettujen runojen lomassa. Se kertoo tiiviissä lauseissa ja koruttomasti Korppaanmäentien korttelin elämästä, josta lapset lähtevät kouluihin ja josta aikuiset tuskin koskaan poistuvat. Romanisisarukset ovat tulleet runon puhujan luo käymään, he haluaisivat varastaa jotain. Tarina rinnastaa romanityttöjen rohkeuden ja puhujan tunteman häpeän.

Kirja marssittaa esiin joukon hahmoja, kuten iso-Janikan, joka yrittää suojella kaikkia kadun lapsia. Runon puhuja kuvittelee hänelle valoisan tulevaisuuden salkunhoitajana New Yorkissa, ”ainakin jos puristan silmäni kiinni ja toivon niin”. Ilmaisu ei naiiviuden uhallakaan kaihda toivoa.

Sitten on ”Santtu, 39v”, jonka maailmassa poliisiauton renkaiden ääni pihalla on ”kotoisa”, varovaiseen ryhdistäytymiseen kehottava ääni. Ja lopulta myös ohimennen, kuin sivulauseessa, mainitaan todellinen tyttö, Vilja Eerika, jonka ”tapauksesta” kertovaa Wikipedia-artikkelia kirjassa kerrotaan siteerattavan.

Lopuksi kolme viimeistä runoa kertovat isästä, jota puhuja haluaisi suojella kaikesta huolimatta, siitäkin huolimatta, että tämä ei saavu paikalle tai ole läsnä. Isälle haluaisi osoittaa, että pärjäsi ja aikuistui, lapsuudesta huolimatta.

Toiseksi viimeiseen runoon sisältyy eräs kokoelman tiiviimmistä riveistä: ”Vaikka olen surua ja rakkautta niin täynnä niin täynnä.” Rivi, tai säe, mutta sittenkin ehkä enemmän rivi, rinnastaa kaksi vahvaa tunnetta tavalla, jonka tässä vaiheessa voi nähdä kantaneen läpi kirjan: yritys rinnastaa herkkyys ja kovuus, haavoittuvaisuus ja kuorten rakentaminen, ymmärrys ja pelko, lapsuus ja aikuisuus.

Välillä toivoisin, että kokoelma olisi vieläkin selkeämmin teemakokoelma, puristaisi tiiviisti kiinni valitsemiinsa tarinoihin. Osa runoista on hieman hahmottomia, ne eivät asetu selkeästi osaksi kokonaisuutta tai toisten tekstien jatkoksi. Näin on esimerkiksi runossa, joka alkaa ”Vuosi alkoi keskiviikosta / hyperinflaatio Venäjältä”. Runo hyppii aiheesta ja tunnelmasta toiseen tavalla, joka jossain toisentyyppisessä kokoelmassa saattaisi olla virkistävää mutta tässä, varsinkin kokonaisuuden jälkeen uudelleen luettuna, se tuntuu hieman irralliselta. On toki mahdollista, etten vielä, useankaan kerran jälkeen, ole lukenut tarpeeksi tarkkaan. Sentään tässäkin runossa on isoisä, joka saa nyrkistä ja Sorbus-pullosta ja asettuu siten samaan jatkumoon kuin myöhemmin seuraavat vastuuttomat aikuiset.

Usein jatkuvuus ja tunnelmien kehittyminen toimivat kuitenkin tyylikkäästi. Näin on erityisesti kokoelman toisessa osiossa, jonka otsikkona on ”Ensimmäiset vuodet”. Tietyt aiheet myös toistuvat, kuten maininnat taivaasta ja perhosista, katoamisesta metsään, päiväkirjoista, aseista ja varustautumisesta.

Mutta Nurmihan on tietenkin lavarunoilija. Jo Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi (20.8.2016) kommentoi sitä, että runomaailman rakenteiden pitäisi ottaa paremmin huomioon se, että runoutta on nykyään muuallakin kuin pelkästään kansien välissä.

On myönnettävä, etten ole nähnyt Nurmea lavalla kovinkaan monta kertaa, ehkä jokusen, mutta en muista siitä mitään erityistä, muistini on huono. Mutta voisin kuvitella hänet puhumassa mikrofoniin näitä runoja, joissa tilanteet vaihtuvat toisiin ja asiat sanotaan peittelemättä, silmät auki.

Lavalle nämä tekstit sopivat epäilemättä hyvin, eikä kokoelman kokonaisuudella ole silloin suurta merkitystä. Sen sijaan tärkeää on tunnelma, yksittäiset mieleenpainuvat sivallukset, ilmaukset ja tarinat. Niiden pyörittelyn Nurmi kyllä hallitsee ja vaihtaa sujuvasti intensiteetistä toiseen, proosakerronnan lakonisuudesta tiivistetympiin kielikuviin. Voisin ajatella, asiasta sen enempää tietämättä, että lavarunoudessa on hyväksi, jos ei tunge runoaan liian tiiviiksi, vaan jättää siihen tilaa vaihtelulle.

Joka tapauksessa Villieläimiä on kaunis runokokoelma. Helsingin Sanomissa Kantokorpi ehdotti myös, että ehkä Nurmen kannattaisi seuraavaksi kirjoittaa proosaa. Kuitenkin olen tyytyväinen, että Villieläimiä on juuri runoutta, että se ei purista näitä tarinoita selkeämmän ja ehjemmän proosakerronnan muotoon, jossa saattaisi olla paineita panostaa henkilöhahmojen tarkempaan kehittelyyn ja tarinoiden juonellistamiseen, vaan antaa niille tilaa hengittää tunnelmiaan.

 

Elina Siltanen

 


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi