Äänten kirjoa Afrikasta

9.4.2017 :: Arvostelut

Korallia ja suolakiteitä. Afrikkalaisen runouden antologia

Suom. Katriina Ranne

Poesia 2015, 325 s.

 

”Runoutta löytyy aina, mistä tahansa, kaikkialta, kaikissa olosuhteissa.” Näillä angolalaisen António Jacinton sanoilla Katriina Ranne aloittaa esipuheensa teokseen Korallia ja suolakiteitä. Motto kuvaa ensinnäkin teoksen monipuolisuutta: siihen on koottu runoutta Saharan eteläpuolisesta Afrikasta idästä länteen ja etelään; vanhimmat runot ovat 1200-luvulta ja uusimmat vuodelta 2007. Toiseksi: peräti neljätoista vuotta vankilassa viruneen Jacinton positiivinen asenne runouteen motivoi koko teosta. Runous on ihmiselle yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengitys. Ja kuten Ranne toteaa: Afrikassa puhutaan noin kahtatuhatta kieltä, eikä ole olemassa kieltä ilman runoutta.

Antologian esipuhe on monipuolinen ja tarpeellinen. Hämmästyttävää on lukea, että vielä vuosina 2007–2011, jolloin Ranne kokosi käsiteltävää antologiaa väitöskirjatyönsä ohella Lontoossa, häneltä kysyttiin, oliko Afrikassa tosiaan runoutta. Toinen hänen usein kohtaamansa kysymys kuului, osasivatko runoilijat kirjoittaa vai menikö hän nauhoittamaan runoja Afrikkaan asti. Monet kokoelman runoilijoista ovat opiskelleet Oxfordissa, Cambridgessa, Sorbonnessa ja muissa huippuyliopistoissa, ja tohtoriksi heistä on ahkeroinut noin neljäsosa. Runoilijantyön ohella monet kirjoittajat ovat toimineet vaikutusvaltaisissa ammateissa ja harjoittaneet yhteiskunnallista ja kirjallisuuteen laajastikin liittyvää toimintaa. ”Kyllä, nämä runoilijat osaavat kirjoittaa”, Ranne kärsivällisesti vastaa.

Teoksen lopussa oleva runoilijaesittely täydentää esipuhetta yksityiskohtaisemmalla tiedolla. Joillekin länsimaisille lukijoille saattaa olla yllätys, miten moni runoilija on joutunut mielipiteidensä vuoksi vankilaan (mistä on seurannut jopa oma genrensä, niin sanottu vankilakirjallisuus) ja miten monessa eri maassa (Afrikassa tai Afrikan ulkopuolella) runoilija on saattanut asua. Runoilijan määrittäminen maan tai yhden kansalaisuuden perusteella on siksi hankalaa. Valittua tapaa esittää runoilijan nimen ja syntymävuoden jälkeen hänen synnyinmaansa voi pitää johdonmukaisuudessaan perusteltuna. Tietoja eri runoilijoista on tietysti ollut eri tavalla saatavana, silti tekstien epätasaisuus hiukan häiritsee. Esimerkiksi julkaistujen runokokoelmien määrä kerrotaan joidenkin yhteydessä, useimpien ei, ja joiltakin runoilijoilta mainitaan nimeltä juuri ja vain heidän esikoisteoksensa. Tieto, että joku (Kezilahabi) oli ensimmäinen afrikkalainen, joka julkaisi vapaamittaista runoutta swahiliksi, on kiinnostava, mutta voiko jotakuta (Craveirinhaa) luonnehtia Mosambikin tunnetuimmaksi runoilijaksi (miksi ei ”yksi tunnetuimmista”)? Joskus valistaminen jää irralliseksi havainnoksi (”Palattuaan Johannesburgiin Haring perusti uimakoulun”).  Ilmeisesti kokonaisuutta raskauttavaa tietoa välttääkseen Ranne on jättänyt kirjaamatta ylös runojen ilmestymisvuoden. Erityisesti joidenkin runojen kohdalla jäin sitä kuitenkin kaipaamaan. Kirjailijaesittelyt päättyvät symboliin, joka kertoo tekijän sukupuolen – erinomainen lisä, sillä afrikkalaiset etunimet varmasti usein kätkevät suomalaisilta lukijoilta kantajansa sukupuolen.

Yhteiskunnallisuus ja poliittisuus on leima, jonka avulla afrikkalainen runo on joskus nopeasti kuitattu ja yhteen pilttuuseen kapeutettu. Runoa on saatettu pitää ”vain poliittisena tekstinä” tai jopa ”vain propagandana”, koska kuulijalla, esimerkiksi kolonialismin sisäistäneellä britillä, on ollut erilainen näkemys politiikasta kuin paikallisella (esimerkiksi mau-mau-liikkeen yhteydessä terrorismi versus vapaustaistelu). Yhteiskunnallisuus eittämättä leimaa paljolti afrikkalaista kirjallisuutta – mistä kertoo jo runsas vankilarunous – mutta samaan hengenvetoon on todettava aiheitten kirjo siinä niin kuin muussakin maailmankirjallisuudessa. Runot on jaettu ryhmiin teemoittain, mikä palvelee lukijaa varmasti paremmin kuin palvelisi yritys karsinoida runoilijoita kansallisuuden mukaan. Pyrkimyksenä ei edes ole tarjota eri kansallisuuksien runoudesta tasapuolisesti näyttävää otosta. Teemoja on kuusi: Luonnon ja kaupungin helmassa; Naisena, äitinä, lapsena; Halun ja rakkauden lauluja; Järisevä maa, järkkymätön toivo; Maanpaon kaikuja; Elämän ja kuoleman kysymys. Ranne on pitänyt tärkeänä, että erilaiset puhujat ja näkökulmat saavat antologiassa äänensä, mikä tavoite täyttyykin melkein itsestään runovalikoiman laajuuden ansiosta. Pätevin kriteeri hänelle kuitenkin on ollut, että teksti elää, että runo on hänestä hyvä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan: se on antologian kokoajalle ainoa mielekäs vaihtoehto.

Korkeasti koulutettujen runoilijoiden tekstien lisäksi antologiassa on myös muistiinmerkittyä suullista runoutta, jonka alkuperäisten luojien voi olettaa olleen usein luku- ja kirjoitustaidottomia. Niin voi sanoa myös vaikkapa länsimaisten merkkiteosten Iliaan ja Odysseian muinaisista laulajista, sillä tekstit ovat syntyneet ja eläneet alun perin suullisessa muodossa. Samaan aikaan kun kolonialistit ovat kieltäneet afrikkalaisen kirjallisuuden historiallisuuden – kieltäytyneet näkemästä afrikkalaista suullista kirjallisuutta kirjallisuutena – on suullisen kirjallisuuden perinne monine alalajeineen elänyt Afrikassa runsaana. Kolonialistisen kirjallisuusnäkemyksen vaikutusta voi havaita vielä nykyäänkin vaikkapa silloin, kun afrikkalaista kirjallisuutta luonnehditaan ”hyvin nuoreksi”. Suullisen kirjallisuuden merkitys nykykirjallisuudelle näkyy taas siinä, että monet afrikkalaiset kirjailijat ovat hyödyntäneet sitä eri tavoin omassa tuotannossaan. Suullisen runouden ainesten, aiheiden ja muotojen uudelleenmuokkauksen kautta suullinen runous on kokoelmassa vahvasti läsnä. Monesti se näkyy vaikkapa kertosäkeissä, minkä tunnistaminen kaukaa tulleeksi suullisuudeksi tuonee lukijalle esteettistä(kin) iloa.

Kielikysymystä afrikkalaiset kirjailijat eivät ole ottaneet aina annettuna, vaan siitä on myös murrettu suuta ja väännetty päätä: kirjoittaako entisen kolonialistin vaiko alkuperäisellä afrikkalaisella (äidin)kielellä. Jälkimmäisen näkemyksen tunnetuin kannattaja on ollut kenialainen Ngũgĩ Wa Thiong’o, jonka mielestä kolonialistin kieli kolonisoi käyttäjänsä (ja siksi: decolonize your mind eli luovu ex-kolonialistin kielestä!). Useimmat antologian runoilijoista ovat kirjoittaneet runonsa entisen kolonialistin kielellä, josta on tullut heidän maassaan valtakieli (tai yksi valtakielistä). Selitys kuuluu, että kielestä on tullut heidän (toinen tai peräti tärkein) kielensä ja että tällä valtakielellä tavoitetaan suuret lukevat joukot. Mutta kyse ei ole viime kädessä esimerkiksi englannin ”hyvästä” omaksumisesta vaan sen muokkaamisesta omiin tarpeisiin, englannin afrikkalaistamisesta. Ranne on kääntänyt runoja antologiaan kiitettävän monesta kielestä. Koska hänen erityisalueensa on swahilinkielinen kulttuuri, kyseisen kielialueen runous on teoksessa hyvin edustettuna. Afrikkalaista lingua francaa koskevissa kielipoliittisissa keskusteluissa swahilin rinnalle on nostettu hausan kieli. Alun perin hausankielisiä runoja teoksessa ei ole, ja tämä antologia on monipuolinen tällaisenaankin. Jatkossa olisi kuitenkin kiintoisaa saada suomeksi kahden afrikkalaisen tasaveroisen (?) kielialueen vertaileva antologia!

Tässä on mahdollista esittää vain muutama havainto runoista. Jonathan Kariaran ”Muu-puussa asuu leopardi” on esimerkki ilkikurisesta huumorista, sillä minäkertoja olisi voinut valita surkimuksen roolin mutta kuvaileekin tilanteensa aivan valloittavasti. Täysin vastakkainen tunnelmaltaan on Chinweizun ”Kevätmuistoja”, jossa minäkertoja kuvaa tuskaansa sellaisin suurin elein ja kliseisin ilmaisuin, että lukija lähinnä vaivaantuu. Samainen Chinweizu on hyökännyt voimakkaasti nobelisti Wole Soyinkan ”liian vaikeaa” kieltä vastaan. Ja tottahan Soyinka tarjoaa lukijalle runoissaan pähkinänpurtavaa, vaan ei puuduttavia kliseitä. Konkarirunoilijoista myöskään Léopold Sédar Senghorilta valittu runo ”Ennen yötä” ei tempaise mukaansa vaan jää ulkokohtaiseksi – se on vanhahtavan oloinen vaikkakin varsin tyypillinen negritude-ajattelun tuote. Senghorilta valittu toinen runo ”Helmet” taas on menetetyn lapsuuden haikailussaan yleispätevä.

Felix Mnthalin runo ”Englantilaisen kirjallisuuden kuristusote” ottaa esille ison teeman: afrikkalaisten yliopistojen kirjallisuudenopetuksen, joka merkitsi kauan siirtomaaisäntien kirjallisuuden opettamista. Kolonialistisen kirjallisuuden tyyppiesimerkiksi runoilija on valinnut Jane Austenin ja runon alussa ehdottaa, että asiat voisivat olla toisin, jos ”olisimme kysyneet / miksi Jane Austenin hahmot / juhlivat päivät pitkät / työtä tekemättä”, sillä ”[s]okeriplantaasien / polttomerkityt uhrit / tekivät Jane Austenin hahmoista / toinen toistaan rikkaampia”. Professori Bernth Lindfors on tutkimuksissaan kartoittanut nimenomaan englantilaisen kirjallisuuden ”kuristusotetta” afrikkalaisissa yliopistoissa (ja afrikkalaisen kirjallisuuden vähittäistä esiin tulemista valtioiden itsenäistymisen vanavedessä). Runon mukaan opetusohjelma ei ollut ”pelkästään julma pila”, vaan se oli ”heidän valloitusstrategiansa ydin”. Kysymyksiä ei voinut esittää, koska Austen oli ”kaiken keskipisteessä” – eikä kukaan olisi myöskään ”voinut vastata”. Afrikkalaisissa(kin) yliopistoissa toteutettuun englantilaisen kirjallisuuden kaanoniin on kuulunut myös selvästi rasistisia teoksia, joita Mnthali ei kuitenkaan ole valinnut esimerkikseen. Voi myös todeta, että runossa ei tehdä eroa kirjailijan ja kirjallisuudenopetuksen välillä; postkoloniaalisen tutkimuksen myötä käsitys Jane Austenista on tarkentunut ja muuttunut monisyisemmäksi. Keskeisenä pitäisin tätä: Mnthalin runon perusajatus on tärkeä ja toteutus vaikuttava.

Myös siitä ilahduin, että Soyinkan erinomainen ja tunnettu runo ”Puhelinkeskustelu” on päässyt tähän kokoelmaan. Ja Chinua Achebelta on valittu muun muassa ”Pakolaisäiti ja lapsi” sekä ”Muistopäivä”, jotka kuuluvat hänen vaikuttavimpiin runoihinsa ja ovat valitettavan ajankohtaisia tänäkin päivänä. Antologian päättää Euphrase Kezilahabin runo ”Iltatee”, minäkertojan auringonlaskuinen puhe kumppanilleen. Se kuvaa vanhaa pariskuntaa katsomassa lasten keinumista, ja kertojan viimeiset sanat päättävät hellyyttävästi koko antologian: ”Ennen kuin lähdemme aivan hiljaa / piirtämään ympyrän kokonaiseksi / varmistetaan, että teekuppimme ovat puhtaat.”

Antologian monipuolisuuden ansiosta lukija pääsee vuoropuheluun (ja kinasteluunkin) monien erilaisten äänten kanssa. Katriina Ranne on saanut antologiastaan Ylen runopalkinnon Kääntäjäkarhun. Aiemmin Korallia ja suolakiteitä palkittiin Villa Karon Pronssipantterilla. Toivottavasti nämä tunnustukset osaltaan lisäävät lukijoiden intoa tarttua teokseen.

 

Raisa Simola

 


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi