Varovasti lähellä maanpintaa

23.3.2017 :: Arvostelut

Mari Laaksonen

elämännielemä

ntamo 2016, 61 s.

 

Mari Laaksosen (s. 1986) toinen runoteos on ohut kovakantinen kirja, joka muodoltaan muistuttaa hieman kuvakirjaa. Kannessa on lähikuvassa jonkinlainen niveljalkainen, ehkä tekstissäkin mainittu siira. Takakannessa puhutaan hieman harhaanjohtavasti runokokoelmasta. Ennemminkin kyseessä on runoelma, ilmavasti kulkeva, moneen suuntaan aukeava kuvaus luonnosta, jossa elämä etenee.

Teos alkaa ”auringonkierrosta”, kasveista ja bakteereista. Se päättyy ”harjun hiekkaan”, jonne ”kaikki tieto” lopulta hukkuu. Ollaan maassa, maan pinnalla, ruohikossa, vedessä, siinä missä kaikki eläväinen kulkee pitkin maan pintoja ja koskettaa sitä, siinä missä on olemassa yhteys maahan. Tekstin aika on nykyisyys. Jos kirja olisi englanninkielinen, se kerrottaisiin varmaankin kestopreesensissä, mutta koska se on suomeksi, käytössä on ajoittainen tarkkaan harkittu aktiivin III infinitiivi – ”koskettamassa nahkeaa / lehdenpintaa” – ja partisiippimuotoja, kuten ”juurtuvat”, ”kaareutuvat”. Verbimuodoista tekstiin tulee sanoisinko juurruttava rytmi.

Sanoja mahtuu sivulle usein vain muutama, tyhjää valkoista tilaa on paljon. Laaksonen panostaa asetteluun ja yksittäisten sanojen painoon. Usein rivit jatkuvat aukeaman poikki, ja ne voi lukea usealla tavalla, sivulta toiselle tai ylhäältä alas. Toisinaan säkeistöt asettuvat aukeamalle lomittain, jolloin rivit kohtaavat viereisellä sivulla tyhjää.

Kysyn elämännielemältä saman kysymyksen, jonka kysyn kaikilta arvioitavilta teoksilta: riittääkö tämä? Ehkä kysymys on itsessään väärä tai riittämätön, mutta tiettyyn pisteeseen asti käyttökelpoinen. Koska tekstinä elämännielemä on niin pieni, sen ympärille voi alkaa kuvitella vaihtoehtoisia maisemia. Lopulta kyse on enemmän siitä, mitä teos ympärilleen kutsuu kuin siitä, mitä siitä jää puuttumaan. Teoksen maailma voisi olla videotaideteoksesta, jossa kuvattaisiin lähikuvissa hyönteisten, veden ja ”kivien liikkeiden mielettömyys”. Tai ehkä se olisi valokuvasarja taidemuseossa, jossa tekstit silti eläisivät omaa elämäänsä, tavoittelematta ykseyttä kuvan kanssa.

Jokainen lause muuttuisi helposti visuaaliseksi havainnoksi, kuulokuvaksi tai tuoksuksi. Polyfonian ja kakofonian sanakirjamääritelmätkin, joita teos myös siteeraa, voisi esittää äänellisesti, mutta tietenkin tällöin kyse olisi aivan toisenlaisesta teoksesta. Joka tapauksessa teos tuntuu tavoittelevan suurta tarkkuutta, pyrkii luomaan tarkkoja kuvia, jotka sitten purkautuvat elämän ja runon mennessä eteenpäin. Mutta vaikka teos kertoo luonnosta, se tuskin olisi pelkkää luontoa, niin selkeästi kyse on luonnon ”ilmaisemisesta”.

elämännielemä on selvästi teos, se ei kutsu lukemaan itseään fragmentteina, sieltä täältä, vaan tarkastelemaan kokonaisuutta, osien suhdetta toisiinsa. Kiintopisteitä tai kohtia joihin pysähtyä on joskus vaikea löytää. Silti yksittäiset kuvat ovat voimakkaita itsessään. Tekstiä on vähän, ehkä se on onneksi. Toisaalta voisin myös kuvitella, että sitä voisi olla enemmän, että se olisi kokonainen maan elämää kuhiseva suuri projekti.

Pilkkujen käyttöä paikoitellen kummeksun, mutta pilkutus lienee tarkoituksellista: ”sade levittää, kastemadot savitielle”. Tähän tapaan aseteltu pilkku tuntuu muutamissa kohdin ilmaisua tarpeettomasti katkovalta ratkaisulta. Koska olen hyväntahtoinen, yritän ajatella, että sen on tarkoitus liittyä tekstin sisällössäkin kulkevaan epämääräiseen liikkeeseen, joka on usein matojen tai kotiloiden hidasta, epätasaista etenemistä.

Välillä tuntuu, että tätä kaikkea tarkastellaan runon minää sen kummemmin korostamatta, niin pitkälle kuin se nyt ikinä on runossa mahdollista. Ajoittain esiin nousee sentään ”me”, jotka ”olemme jo muinaisia” eläimille, ”me”, joissa ”ei ole pääsyä” ahventen ”tuonpuoleisuuteen”. Toisin kuin luontoa kuvaavassa runoudessa on usein ollut tapana vähintään William Wordsworthista alkaen, minän yhteyttä luontoon tai hänen tunnekokemustaan siitä ei erityisesti korosteta.

Ainoa suora puhuttelu on ”liike joka luetaan viimein kehoituksena” (sic): ”kulje varovasti / kaiken aikaa, tiheämpänä asutettua / maata”. Pidän tässä valtavasti sanasta ”tiheämpänä”, siinä yhdistyy tiheys, kosketus ja lähemmäksi meneminen. Laaksosen tarkassa luonnon havainnoinnissa kyse on juuri tästä, kehotuksesta olla kosketuksissa maahan, kulkea sitä varovasti tunnustellen.

Entä sitten ”me” – me emme selvästikään pääse sisälle tai kykene tavoittamaan riittävästi siitä, mitä luonnossa on: kenties jotain yliluonnollista (sanaleikki tarkoituksellinen). Meidän aikamme on mennyt, olemme muinaisuutta, ja elämä jatkuu ”tuonpuoleisessa”, joka on saavuttamaton ja meitä pysyvämpi. Teoksen nykyhetki tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta tulevaisuudelta, jossa meitä ei enää ole, on melkein kuin meitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kunnes käy ilmi, että eräällä aukeamalla on vielä puutarha, istutettuja kukkia ja syreenejä, on betonia, jota voikukat juurillaan lävistävät. Ehkä on sittenkin niin, että luonto ei vain välitä meistä.

Mutta ei elämännielemä erityisesti alleviivaa tiettyä agendaa, ei nosta ympäristötietoisuutta musertavaksi tietoisuudeksi tulevasta tai meneillään olevasta katastrofista, paitsi siten, että tarkka liikkeiden kuvailu itsessään on niin herkillä, että tuntuu kuin jotain saattaisi pian mennä rikki. Yökköjen siivet ovat herkät ja sitten odotellaan ”kunnes ei enää erota / kärpäsen kuolemaa”. Luonto elää, vaikka jotain välillä kuoleekin. Tietoisuuden mahdollisen katastrofin laajuudesta, tai siitä että luonto voisi jättää meidät jälkeensä, voi jokainen kuvitella itse.

Laaksosen esikoisteos Galleria Noesis (2013) oli uutta teosta tavanomaisempi. Sen proosallinen runokuvailu tavoitteli arkea laajalla skaalalla, moneen suuntaan poukkoillen. Teos pyrki löytämään arjesta sen yläpuolelle jonkinlaiseen filosofisuuteen kurottavia hetkiä, joissa tiivistyisi jotain olennaista arjen kokemuksista. Esikoisteos oli myös selkeämmin kokoelma runoja. Toki siinäkin kirjoitettiin ”maailmanlopun runoutta sukupolville, jotka eivät ole tulossa”.

elämännielemä on esikoista enemmän kiinni siinä, mitä maailmassa on, pyrkimättä tekemään kuvaamastaan luonnosta jotain sen ulkopuolista runollista oivallusta. Se enimmäkseen yksinkertaisesti käyttää kielen mahdollisuuksia maanpinnan elämän kuvailuun. Kohdataan ajoittaisia raskaita sanoja, kuten ”autotrofinen”, mutta ne eivät ole itsetarkoituksellisia.

Ehkä kahta erilaista teosta on turha verrata, mutta kokonaisuutena pidän enemmän elämännielemästä, koska se on niin intensiivinen ja tarkka. Se on erilainen. Filosofiaa sivuavat huomiot ovat ohimeneviä, teosta leimaa enemmänkin kokonaisnäkemys, yhtenäinen kuvitelma siitä, mitä luonnossa tapahtuu, siitä mikä merkitsee ja siitä, mikä liikkuu. Joka tapauksessa Laaksoselta voinee odottaa kiinnostavaa materiaalia jatkossakin – toivon, että hän löytää julkaisijan myös siinä tapauksessa, että ntamon toiminta päättyy.

Entä mikä on ”elämännielemä”? Eräällä aukeamalla mainitaan ”elämännielemä, tiaisenalkio” – se on jotain, mikä on vasta aluillaan, tulossa, kellumassa täällä jossain. Se on, kuten sama aukeama kertoo, ”mitä ei voi tietää”.

 

Elina Siltanen

 


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi