Syvällisesti pinnallisuudesta

18.1.2017 :: Arvostelut

luoma-aho_matra_kansi-150x225

V.S. Luoma-aho

Mantra

Poesia 2016

91 s.

 

Kuuleman mukaan eräissä itäisissä uskonnollisuuden muodoissa käytetyn henkisen harjoitteen eli mantran toistamiselle ei toistetun lauseen tai sanan merkityssisällön ymmärtäminen ole välttämätöntä. Tai kenties mantran tarkoitus on juuri tämä: lauseen, sanan tai tavun merkityssisältö katoaa, kun sitä toistetaan riittävän kauan ja kärsivällisesti. Runouden alueella klassinen esimerkki on Gertrude Steinin muun muassa ”Sacred Emily” (1913) -runosta löytyvä, jo omaa elämäänsä elävä lause ”Rose is a rose is a rose is a rose”.

Riittävän kauan sanaa toistettaessa oleva nimeltä ruusu katoaa puhujan huomion keskipisteestä, ja esiin astuu korkeintaan ruusu-sanan äänteellinen hahmo. Näin Steinin lause osoittaa samalla, että mantramainen toisto ei yksinomaan tee tyhjäksi vaan myös paljastaa – tässä tapauksessa jotakin sanan materiaalisen äänne- ja kirjainhahmon läpinäkyvyyden oletuksesta onnistuneen kommunikaation ja viittaamisen edellytyksenä.

Mantramaisuuden, ei niinkään merkityksellisyyden vaan pikemminkin toiston ja päättämättömän mutinan paljastamien seikkojen varaan rakentuu myös jyväskyläläisen V.S. Luoma-ahon neljäs runokokoelma Mantra. ”Kun jokin rakenne on kertaalleen ilmestynyt, sen toistumisen mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti”, kuten kokoelman ensimmäisessä osastossa ”Aallot” todetaan.

Mantrassa toisto ilmenee esimerkiksi tiettyjen kuvien tai motiivien variaationa. Näistä moni näyttää liikkuvan elollisen ja elottoman, inhimillisen ja epäinhimillisen rajapinnalla tai käyvän sen yli. Esimerkiksi: ”Kun katsoo silmiin ajattelee luolia, / sateessa kiiltäviä kiviä pimeässä”. Näin siis olemukseltaan inhimillistä vastavuoroisuutta edellyttävä katse kohtaakin silmien sijaan elottomien kivien hehkun pimeässä. Kukaties on mahdollista kuvitella joidenkin ei-inhimillisten eläinten, kuten ihmisapinoiden, kasvot ilmaisulliseksi kokonaisuudeksi, jotka näyttävät surevan epäinhimillisyyttään, mutta entä kun ”[a]ivan kuin puut surisivat sitä, etteivät ole ihmisiä”? Tai otettakoon vielä yksi esimerkki: ”Kylmät väreet, ehkä hyönteisen jalat. Pidämme väreilystä tuulessa, / lehdessä ja veden pinnalla, mutta harvoin ihollamme”, ja hiukan myöhemmin: ”Enkä minä nuku, vaan herään hengityksen vireeseen, / värinään kädelläni”.

Kuten Mantran kohdalla on huomioitu aiemminkin, muun muassa tällaisten katkelmien tunnelmia sopivat kuvaamaan adjektiivit ”unenomainen” ja ”painajaismainen”[1]. Tätä painajaismaisuutta ja eritoten sen selvää lähdettä ei ole kuitenkaan helppo tunnistaa ja sanallistaa. Pikemminkin se palautuu yksinomaan tuntuun: epämiellyttävään, suorastaan kammottavaan vaikutelmaan, että jokin seikka ei ole aivan kohdallaan.

Ja kenties juuri tästä kammottavuudessa, unenomaisuudessa ja painajaismaisuudessa on kyse. Nimittäin epäilyn heräämisestä sen suhteen, että jokin eloton osoittautuukin elolliseksi, elollinen elottomaksi ja tutuksi luultu vieraaksi, ilman että tätä epäilyä olisi mahdollista heti ratkaista suuntaan tai toiseen ja siten hälventää. Myös Mantran lukukokemusta voisi näin ollen kuvailla ”väreilyksi”: miellyttävän ja epämiellyttävän rajalla liikkuvaksi aistimukseksi, jonka lähde saattaa olla yhtä hyvin eloton luonto kuin ihmiskosketuskin.

Painajaismaisuudestaan huolimatta monet Mantran herättämät vaikutelmat ovat silti suorastaan melankolisia: ”Jotta muistaisi tapahtumia ja pääsisi eroon niiden surusta. / Vuosirenkaat, pintaan nousevien hiusten medusakukka / hengittää, lapsiluola.” Samoin Mantra sisältää monia katkelmia, jotka muistuttavat muotonsa puolesta aforismia, kuten tämä kaunis esimerkki kokoelman ensimmäisestä osastosta: ”Tarina on kahden yksinäisyyttä, / alue, johon elävät olennot pakenevat, velan alue”.

Näissä tunnelmissaan Mantra ei eroa olennaisesti tekijänsä edellisestä kokoelmasta Kronologi (2013). Esimerkiksi viimeksi siteerattu katkelma sopisi sellaisenaan Kronologin osaksi toteavan aforistisuutensa vuoksi. Mantra on kuitenkin siinä erilainen, että kokoelma on jaettu viiteen toisistaan selkeästikin muotonsa puolesta poikkeavaan osastoon. Näistä viimeinen, ”Lista kauniista asioista”, esimerkiksi ei sisällä kieliopillisesti kokonaisia lauseita vaan koostuu, kuten osaston nimi antaa ymmärtää, listasta, jossa ”kauniiksi asioiksi” kelpaavat niin ”kasvot, jotka on nostettu pois luiden päältä” kuin ”muinaispersialaiset sielukennostot[kin]”. Kokoelmassa eri osastojen välille luodaan kuitenkin yhteyksiä ja jatkumoa. Näin esimerkiksi kolmas, ”Nukahtamisharjoitus”, jota rytmittää toistuva huudahdus ”uudestaan / uudestaan”, linkittyy seuraavaan osastoon, ”Yörutiiniin”, jonka lopussa samainen toivomus esiintyy. Paitsi kuvien ja motiivien variaatiota, toisto luo kokoelmassa siis myös yhteyttä eri osioiden välille ja yli.

Yhteistä selkeän temaattista nimittäjää Mantran toistuville kuville ja alituiseen alkuunsa palaavalle liikkeelle on vaikea löytää. Niitä sitoo yhteen korkeintaan edellä kuvailtu tuntu. Niinpä avainta kokoelman lukemiseen lienee paras lähteä etsimään sen nimen viitoittamasta suunnasta.

On sanottu, että Mahābhāratan, intialaisen eeppisen runoelman, jonka kenties tunnetumpi osa on oppiruno Bhagavad Gītā, jumalkohinan ja sankareiden päättymättömien seikkailujen taustalla ja niissä itsessään ilmenee lopulta rauha. Samalla tavoin kuin pinnalliselta vaikuttavien seikkailujen kautta paljastuu todellisuuden syvätasoja, myös mantran toistamisen voi ajatella tuottavan todellisuuskokemusta, joka viittaa ”pinnan” ja ”syvyyden” kaltaisten yksinkertaisten vastakkainasettelujen tuolle puolen.

V.S. Luoma-aho on toisinaan profiloitunut ironisena runoilijana[2]. Myös ironia on ilmiö, joka liittyy läheisesti pinnan ja syvyyden väliseen vastavuoroiseen suhteeseen. Ironia mahdollistaa esimerkiksi poliitikkojen ja jokapäiväisen mediajargonin puhuntojen hyödyntämisen ja niiden pinnallisen itsestäänselvyyden taustalla vallitsevan valtasuhteen paljastamisen. Toisaalta ironia mahdollistaa, tai ainakin voi mahdollistaa, vakavuuden tavoittelun vailla pateettisuuteen lankeamisen vaaraa tai siitä huolimatta[3]. Uskoakseni Mantra ei ole ironinen runokokoelma missään näistä ironian merkityksistä. Siinä pinnan ja syvyyden leikki on kokolailla toisenlainen.

Väittäisin, että luonteenomaisinta Luoma-ahon Mantran omalaatuiselle maailmankuvalle on lopulta se, että sen mukaan mikään ei katoa: ”[e]letty ei koskaan katoa, vaan unet nostavat ulosteet / pintaan kuin kirnuava joki”, kuten katkelma ”Yörutiinista” kuuluu. Samalla tavoin myös ”Nukahtamisharjoituksen” ja ”Yörutiinin” toistuva huudahdus ”uudestaan” lienee motivoitavissa: toivomuksena jonkin palaamisesta sellaisenaan. Ja miksi tapahtumien aiheuttamasta surusta olisi päästävä eroon, jolleivät ”tapahtumat” itsepintaisesti kieltäytyisi unohtumasta? Steinin lauseen kohdalla pelkkä toisto tai jonkin palaaminen sellaisenaan synnytti vaikutelman pelkästä pinnasta vailla syvyyttä, esimerkiksi paradoksaalisesta sanaoliosta vailla merkitystä. Samoin jäte, uloste ja jokin, joka palaa yhä uudelleen, on pelkkää pintaa, ilmiömaailman kuonaa, jonka pinttynyt läsnäolo aiheuttaa korkeintaan epämiellyttäviä puistatuksia. Edelliseen nähden kokonaan vastakkaiselta vaikuttavalla tavalla monissa Mantran osastoissa toistuu ajatus tai toivomus kaiken, viime kädessä todellisuuden itsensä häviämisestä ja katoamisesta. Esimerkeistä käyvät usein toistettu ja varioitu lause: ”Valkoiset sotilaat etenevät valkoiseen autiomaahan” ja ”[k]uin leikkaisi kukkia yksitellen, kuin poistaisi yksi kerrallaan / maailmasta ja muistoista värit”.

Kuten edellä viittasin, pelkän pinnan kohtaaminen on myös eräs nykyistä sosiaalista, mediaalista ja poliittista todellisuuttamme määrittävä seikka. Kenties tällaisen epätoivoisen epätodellisuuskokemuksen seuraukseksi voi kuvitella myös toivomuksen, että todellisuus itse lakkaa ilmenemästä. Ja mikäli tässä hapuillen lähestymäni tulkinta on oikeansuuntainen, sen sijaan, että pyrkisi esittämään arkitodellisuuden banaaliutta ironisen välimatkan päästä, Luoma-ahon Mantra puhuu pinnan ja pinnallisuuden kohtaamisen kokemuksesta verrattomasti syvällisemmällä tavalla.

 

1 Miikka Laihinen 2016: ”Epäyhtenäistä puhetta, kelluvia kysymyksiä”. Turun Sanomat 28.6.2016.

2 Ks. V.S. Luoma-aho 2010: ”Miksi käytän ironiaa?”. Tuli & Savu 2/2010, 52–53.

3 Vrt. Luoma-ahon toteamus yllämainitussa esseessä: ”Sanon siis jotain, mitä en tarkoita, mutta tarkoitan sitä koko sydämestäni.”

 

Jaakko Vuori

 


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi