Näkymättömän näkemisestä

15.11.2016 :: Arvostelut

9789527176061_140x250

Mikko Mankinen

Katoa

Sanasato 2016

78 s.

 

Mikko Mankisen (s. 1985) esikoisrunokokoelman Katoa ensiaukeamalla lukija kohtaa sääsymbolien oloisia kuvia, joissa aurinko vaihtelevasti pilkottaa pilvien takaa ja paistaa niiden edestä. Kuvien selitysteksteissä lukee: ”Varokaa heikkoa Jumalaa. // Se näkee tänne suoraan sisään. // Ainoalla, hulmuavalla silmällään.” Toisella sivulla musta aurinko peittää sivun reunasta reunaan, ja alla lukee: ”Minä olen tosissani.”

 

Teos alkaa siis vaativalla kohtaamisella. Kuka tässä puhuu, ja mikä tai kenen silmä meitä tuijottaa? Mikä on heikko Jumala? Pienet sääsymbolit viittaavat aurinkoon, mutta suurennetussa koossa auringon mustuus korostuu paperin valkoista vasten ja merkkiä tulkitseekin tämän tummuuden kautta. Musta aurinko on paitsi melankolian, myös natsien okkulttinen symboli. Viimeaikaisemmassa ajattelussa musta aurinko taas yhtyy Mankiselle läheisen Antti Salmisen ajatteluun, jossa öljy sykkii modernin kokemuksen mustana sydämenä. Mankista ja Salmista yhdistää ei-minkään käsite, jota kumpikin on tutkinut Tampereelle sijoittuvilla akateemisilla urillaan. Viimeiseksi auringon rinnastaminen silmään viittaa minuuteen – kirjoittajan, lukijan tai ”heikon Jumalan”.

 

Aukeama aukaisee siis teoksen tulkintaa moneen suuntaan. Kuvan ja sanan yhteispeli horjuttaa totunnaisia runon puhujan ja lukijan asetelmia, ja ristiriita arkisten sääsymbolien sekä tuhovoimaisen jättiläisauringon välillä tuo banaalin ja ylevän yhteen. Kokemus auringosta yhtä aikaa elämän antajana ja leppymättömyydessään ihmismielelle kauhistuttavana on keskeinen Mankisen teokselle, jossa luovuus ja tuho punoutuvat toisiinsa.

 

Elinvoiman ja itsetuhon kytkös välittyy väkevästi teoksen viidestä osastosta ensimmäisessä, ”I FEEL THE NAKED SUN”. Otsikko on lainattu ruotsalaislaulaja Pandoran eurodance-hitistä, ja osaston aluksi siteerataankin kappaleen kertosäettä. Seuraavassa polveilevassa runoilmaisussaan Mankinen sekoittaa vieraannutetun yökerhokuvauksen konesanastoon, uskonnollis-mytologiseen puheeseen ja holokaustiviittauksiin. Puheen rytmi on hengästyttävän vimmainen. Postmoderniin ironiaan kasvaneelle post-internetin aikalaiselle Mankisen säälimätön asenne tuntuu paikoin vaivaannuttavalta, mutta armottomuudessaan se onnistuu tämän tästä koskettamaan joitakin kipupisteitä. Tehokkaimmillaan vimma on silloin, kun puhuja luo uutta ja usein käsittämättömän oloista sanastoa: ”viekää ääneltä kruunu, rankakerimet, / eksokiukaat, gyrosaunat, abstraketit, / holotonget hoplaa, hylokuohimet hei! / sytosatimet, ratkiektomit, vivisetraktorit, / imekää Jumalan mätipussukka tyhjäksi”. Epämääräistä esineistöä kuvaavat ilmaisut kihelmöivät tyhjyydessään, ja ne tuntuvatkin viestittävän jotain keskeistä kulutuskulttuurin maailmallisista subjekteista, joille tavaroiden tarkoituksenmukaisuutta tärkeämpää on niiden silkka uutuus.

 

On kuitenkin harmillista, että kirjoittajan ote aiheestaan löystyy huomattavasti teoksen edetessä. Puhuja vetäytyy spektaakkelista rauhalliseen arjen havainnointiin. Lattean arjen kuvauksessa pisimmälle menee neljäs osasto ”TUNNUSSANA”; sen runot on nimetty numero- ja kirjainyhdistelmin, jotka vaikuttavat viittaavan asuntojen osoitteisiin ja näin paikantavat kunkin runon eri asuinhuoneistoon. Esimerkiksi runo ”C6” alkaa seuraavasti: ”avaimet lukossa, / vaateläjä lattialla, / aurauskepit kotimatkalta / levällään eteisessä. // liesituulettimen tyyni humina.” Kerrostalointeriöörien banaalien yksityiskohtien läpikäynti luetteloivaan tapaan tuo mieleen Mankiselle tärkeän Georges Perecin pääteoksen Elämä Käyttöohje. Modernin kaupunkiympäristön ja asuntojen tavarapaljouden vieraannuttavuus ovat teemoina toki jo varsin kuluneita, ja kirjan alkupuolen vimmaisuuden jälkeen tunnen sulattavani Mankisen runoilmaisun valitettavankin helposti. Kotimaisen lyriikan kenttää pohtiessa voisi myös kysyä, eikö tällainen kerrostaloasunnosta ponnistava, miehinen runopuhuja ehtynyt jo Eino Santasen runokirjan Kuuntele, romantiikkaa (2002) myötä.

 

Luetteloiva tyyli toimii paremmin silloin, kun sillä otetaan haltuun välitöntä, konkreettista ympäristöä yllättävämpiä sanastoja. Näin on esimerkiksi runossa, jossa puhuja luettelee kivi- ja mineraalilajeja sekoittaen mukaan pyhänä pidettyjä kiviä: ”hiljaa tyyni topaasi, kitsas kiisu, kiteittä, / karaateitta, hapan sitriini, tuhkansyöjä turmaliini, / hengittä hirnuva seita, kuiskiva iskiitti / ilman kieltä radonkalvama rapa, ktooninen titaniitti”. Tässä lattea luettelomuoto saa voimaa törmätessään kivien pysyvyyteen, ja runo muuttuu miltei huomaamatta loitsun kaltaiseksi. Eloton kivi toimii jälleen merkkinä luovuuden ja tyhjyyden kytköksestä toisiinsa.

 

Tyhjyys, hiljaisuus, olemattomuus, katoaminen, ei-mikään ja niin edelleen ovat kaikki tavoittamattomuudessaan tavoiteltavia kiinnekohtia runon puhujalle, joka näiden kautta pyrkii etsimään rauhaa spektaakkelille menetetyssä maailmassa. Seuraavassa runossa tämä pyrkimys tiivistyy:

 

Ketään ei näy.
mitään ei tapahdu.

kaikki häämöttää.

kaikki mitä ei
koskaan tule
olemaan ollut,
kukatta, mitättä
on tullut.

 

Negaatiossaan runo muistuttaa edellä mainitun Antti Salmisen verrattoman Nollankuoren (2013) useita runoja, mutta niiden tasolle Mankinen ei kuitenkaan valitettavasti yllä. Ei-minkään tulisi rikastuttaa runon merkityspotentiaalia, mutta säkeet jäävät olemukseltaan yksioikoisen toteaviksi ja puheen kaltaisiksi. Säe ”kukatta, mitättä” luo tähän repeämän kiinnittäessään huomion kielen materiaalisuuteen ja sen tuottamaan yllätykselliseen polyseemiseen löytöön. Tällaista altistumista kielen materiaalisille varannoille Katoa tuntuisikin kaipaavan enemmän, jo teoksen nimeä seuraten.

 

Myös runojen typografisessa asettelussa on tehty ratkaisuja, jotka ikävällä tavalla etäännyttävät teoksen materiaalisesta perustasta. Runot ulottuvat toisinaan sivun alaosaan ja toisinaan katkeavat sivun keskivaiheilla siten, että lukijalle jää usein epäselväksi, milloin seuraavalla sivulla jatkuu edellisen sivun runo ja milloin alkaa uusi – ellei sitten osaa heti lukuprosessin aluksi hypätä kirjan viime sivuille, joille sijoitetusta sisällysluettelosta selviää, miltä sivulta kukin erilliseksi laskettu runo alkaa. Takaisinpäin selatessa sitten paljastuu, että runon alku on teksteissä itsessään ilmaistu aloittamalla ensimmäinen säe isolla alkukirjaimella (paitsi erikseen nimettyjen runojen kohdalla, jotka alkavat pienellä alkukirjaimella), kun taas aiemman runon jatkuessa uudelle sivulle ensimmäisen säkeen alkukirjain on pieni. Runojen sisällä taas isoa alkukirjainta ei ole milloinkaan, vaikka virke vaihtuisi. Nämä tuntuvat arbitraarisilta säännöiltä, ja ison alkukirjaimen poikkeuksellinen käyttö vaikeuttaa teoskokonaisuuden hahmottamista. Olisikin parempi, että runojen raja erottuisi typografisen asettelun eikä kirjoitusmerkkien tasolla, jos tällainen raja kerran halutaan näkyväksi tehdä.

 

Näin huomio kiinnittyisi vähemmän itse tekstiin ja enemmän kirjaesineeseen, jonka materiaalisuus on nähdäkseni keskeinen tekijä ei-minkään näkyväksi tekemisessä. Kauniisti kirjan materiaalisuus ilmenee esimerkiksi teoksen alussa, jossa ensimmäisen osaston otsikko ”I FEEL THE NAKED SUN” on asetettu sivulle siten, että se osuu sivun kääntöpuolelta kuultavan jättiläisauringon kehrän sisään. Tällaisina tekstuaalisuuden ylittymisen hetkinä myös katoamisen lohdullisuus paljastuu.

 

Tuomas Taskinen


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi