Tutkielmia ihmeellisestä pallosta ja sen asukkaista

2.10.2016 :: Arvostelut

9789511295792

Pauliina Haasjoki

Planeetta.

Otava 2016.

77 s.

 

Pauliina Haasjoen seitsemäs kokoelma kuvaa eläinten, kasvien ja planeetan olemisen tapaa:

 

Ja kala, se halkoo terävä kuono edellä, ja pyrstö luikahtaa sulkeutuvan veden välistä, tai hylje, viistoa otsaa pitkin liukuu veden laatta, ja hylje kaartaa, väistää vesilohkaretta, kulkee yli kumpuilevan veden, sukeltaa alas jyrkkää rinnettä. Mustekala, joka ei ole virtaviivainen, pujottelee veden seassa, etsii siitä kiemurtelevia reittejä lonkeroilleen. Vesi on täynnä, siellä ei ole tiheyttä tai huokoisuutta, siellä ei tuule.

 

Viime vuosina runoudessamme ovat olleet pinnalla ympäristökysymyksiä käsittelevät ekorunot. Ekokatastrofia ja sen aiheuttamia pelkoja on tarkasteltu useissa Poesian teoksissa, muun muassa Reetta Pekkasen kokoelmassa Pieniä kovia nuppuja (2014). Ympäristön tuhoutumisen lisäksi on pyritty kuvaamaan todellisuutta eläinten näkökulmasta, kuten Marianna Kurton Rottakuninkaassa (Otava, 2015). Planeetassa ei-inhimillinen kokemus korostuu vielä vahvemmin.

 

Ekokritiikin luontokeskeisyys näkyy teoksessa voimakkaana puhujan häivyttämisenä. Kun havainnot toisinaan kiinnittyvät minäpuhujaan, kokoelma rinnastaa ihmisen ja eläimen kokemuksen ja kuvaa kaiken elämän samanarvoisuutta. Samalla käsiteltäviksi tulevat aikaan, eksistenssiin ja kuolemaan liittyvät, tiedettävästi vain inhimillistä tietoisuutta vaivaavat seikat.

 

Planeetassa säkeelliset runot ja proosamaiset katkelmat vuorottelevat neljän osaston sisällä. Kieli hakeutuu ymmärrystä kohti polveillen ja itseään korjaten. Teos on taitettu kapeilla marginaaleilla melko täyteen. Ratkaisu on välillä raskaslukuinen, mutta muistikirjamainen lopputulos on jännittävä eri tekstimuotojen vaihdellessa.

 

Konkreettiset huomiot kotiplaneetastamme kiinnittyvät Uuden-Seelannin tuliperäisiin maisemiin. Puhuja kuvailee, millä tavoin pallon pinta on erilainen Rangitotossa kuin kotoisilla luodoilla ja millaista elämää Uuden-Seelannin saaret ovat synnyttäneet. Saarten uhanalainen ja lentokyvytön lintu, kiivi, toimii tunnusmerkkisenä lajina.

 

Teos kuvaa vedessä liikkuvien eläinten lajinominaista tapaa havaita ympäristöään. Hylkeelle vesi on lohkareista ja kumpuilevaa, mutta mustekalalle sama elementti näyttäytyy kiemurtelevana, sen ruumiin muotoihin asettuvana.

 

Ihmiselle luontainen tapa havaita ympäristöä sanallistuu sekin kokemuksellisuuden ja aistimusten avulla. Sateen ja tuulen tuntemuksia iholla kuvataan synesteettisesti maku- ja näköhavainnoin: ”ilmassa oli kimpaleita, hyviä vesi- ja ilmakimpaleita, pehmeää hyytelöä jotain hyvää”. Kokoelma kiinnittää huomiota sellaisiin maailmankaikkeuden lainalaisuuksiin, joiden merkityksen huomaamme vasta niiden puuttuessa, kuten hyvään hengitysilmaan tai painovoimaan. Painovoimaa kuvataan elementtinä, johon ihminenkin asettaa raajansa:

 

Hänen kätensä ilmaisevat koko maasta ja kaikesta häneen johtuvaa jännitystä, joka saa ääret, kuten sormet ja varpaat ja otsan, lennähtämään sivuille ja taakse kuten silloin kun keho avaa sielun, ja toisaalta sama jännite kokoaa hänet yhdeksi ja samaksi tasaisten jalkojen varaan.

 

Planeetta rinnastaa ihmisen ja eläimen kokemuksia konkreettisten, verkostoituvien kuvien avulla ja korostaa näin näkemystä eläinten elämän itseisarvosta omamme rinnalla.

 

Teos purkaa ihmisen ja ekosysteemin välistä vastakkainasettelua myös tuomalla esiin kasvien, laavan, myrskyn ja meren tapoja olla olemassa. Myrskyllä kerrotaan olevan kaksi silmää, joilla se ”näkee mihin sen on määrä kohdentua”. Meri hengittää, vaikkei sen täydy, tuulella on hampaat, rannikolla suu, vuoret kulkevat laumoissa ja jähmettyneellä laavalla on aluksi kokemus vapaudesta ja tyhjyydestä. Planeetassa ihastuttaa sen leikkisä heittäytyminen luonnon vieraaseen näkökulmaan, joka keventää teoksen runokielen proosamaisuutta.

 

Planeetta Maallakin on ruumis, mutta se on inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna hieman omituisesti jäsentynyt. Lisäksi planeettamme sisäpuoli ei hahmotu meille juuri lainkaan. Puhujan mukaan tunnemme vain kotipallomme niskan: ”Planeetan niska siis / jossa sillä on silmät, ja suu, ja rystyset / ja niiden turkki, ja vesi jolla se ympäröi itsensä / vasta tämä kohta ruumiissa on tuttu.”

 

Ruumismetaforillaan kokoelma on jännitteisessä suhteessa niiden kokoelmien kanssa, jotka kuvaavat aikaamme rappion kuvin. Esimerkiksi Ville Hytösen Eurooppa-trilogiassa (2006–2015) loputtoman kasvun vaatimusta kritisoidaan ihmisen ja planeetan sairauden ja tuhoutumisen kautta. Planeetan viimeisessä osastossa puhuja pyytää ihmeiden loppumiseen uskovia ääniä vaikenemaan ja kaiuttaa teoksen mottoa. Se on Allen Curnow’n runosta ”Landfall in Unknown Seas” (1942): ”And silence the voices saying, / ’here is the world’s end where wonders cease’”.

 

Planeetassa tuhoutumisen sijaan nostetaan esiin värikäs ja ihmeellinen elämä, jota meidän tulisi suojella. Puhuja on samalla tapaa pelastushaluinen kuin Raisa Marjamäen Ei kenenkään laiturissa (Poesia, 2014), jonka kuudennessa osastossa todetaan toive ”tuottaa happea”. Sama halu kumota ihmisen ilmaa kuluttava vaikutus näkyy Planeetan puhujan verratessa suutaan lehteen.

 

Kokoelmaa lukiessa voimistuu tunne siitä, että olemme heitettyinä tämän suojattoman pallon pinnalle ja seisomme tässä suoraan ääretöntä kaikkeutta vasten. Me, kuten muutkin kanssamme elävät lajit, olemme kehittyneet juuri tätä planeettaa vasten ja vain sen olosuhteisiin. Kuten puhuja toteaa: ”eivät ihmiset ja eläimet kuole erikseen”.

 

Planeetan kuvallisuuden voima on lähtöisin ihmisruumiin ja muun ekosysteemin yhteiseltä merkitysalueelta, joka on käytössä kokoelman kuvatessa luontoa ihmisruumiin kautta. Luontoa kuvaavat ruumismetaforat tekevät luonnon ymmärrettäväksi, mutta säilyttävät samalla sen vierauden ja toiseuden.

 

Ihmisestä lähtöisin olevan kielikuvallisuuden käyttö kritisoi ja ironisoi runouden pitkää perinnettä, jossa ihmisenä olemisen kysymyksiä on totuttu tarkastelemaan luontoon verraten. Teos on voimakkaasti tätä suuntausta vastaan ja antaa luonnolle takaisin sen itseisarvon kielessä ja kirjallisuudessa. ”Mikä on samankaltaista kuin kyllä?” -runossa rakennetaan tietoista ekokriittistä poetiikkaa: ”Joki ei ole elämän vertauskuva / se on liikkuvaa vettä jolla on uoma, / siinä asuvat kalat, äyriäiset ja juurtuvat kasvit.”

 

Kokoelman pyrkimys muuttaa kirjallisuutta sisältäpäin ekokritiikin keinoin näkyy runokielen konkreettisuutena ja paikoin raskaslukuisessa muodossa. Teos ei välttämättä avaudu lukijalle ilman ekokriittistä luentaa, mutta se vahvistaa ekorunon asemaa. Haasjoen Planeetan leikkisä heittäytyminen muiden olentojen asemaan on sekä nautinnollista että outoa luettavaa teoksen laajentaessa eläinten ja kasvien reservaattia runoudessamme.

 

Tarja Hallberg

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi