Vimmattu jäsennys

 

Susinukke Kosola

.tik.

Kolera 2014

85 s.

 

Koska Susinukke Kosolan .tik. (sic) ilmestyi jo toista vuotta sitten ja koska tekijä oli jo aiemmin tullut tunnetuksi esiintyjänä, vastaanotto on ehtinyt vakiintua sellaisiin määreisiin kuin punk ja anarkismi sekä tunnistaa poliittisen eetoksen, joka nousee ennen muuta runominän kokemuksista ja henkilöhistoriasta. Kosola on sitä paitsi toimittanut antologian yhteiskunnallista runoutta, Torasäkeet (2015), ja tekee siinä selkoa myös omasta ohjelmastaan: ”Runo on autonomiaan pyrkivä tila keskellä kieltä. Sen lähtökohtana on täydellinen itsemääräämisoikeus.” Siksi onkin paikallaan katsoa, miten .tik. on itse asiassa rakennettu (eikä ylösrakennettu), varsinkin kun ottaa huomioon tekijän lausuman, että ”[r]unoilija on arkkitehti”.^[1]

 

Vaikka käsillä olevia tekstejä on voinut kuulla runoklubeilla, on ilahduttavaa, että teos ei palaudu performanssin notaatioon eikä luulottele olevansa pelkkää ääntä. Motto alussa viittaa juuri äänenvaraiseen kommunikaatioon – ”ääni jonka kuulee / vain jos kuuntelee / ja jos kuuntelee / niin odottaa…” – mutta sen keskelle osuu, taktisesti korostettuna, otsikon peilikuva sivun kääntöpuolelta. Fonosentrismiä häiritsee siis kuultava kirjoitus.

 

.tik. koostuu erillisistä, nimetyistä runoista, mutta kokonaisuus on sikäli tarkoin sommiteltu, että niitten välille aktivoituu mielekkäitä kytkentöjä kirjan poikki. Kyse ei ole ensisijassa säkeitten johtomotiiveista eikä toisaalta mistään juonikaaresta vaan mesotasosta näitten välissä. Ennen kaikkea teos hahmottuu sarjoina, mutta ne on sijoitettu toistensa lomaan ja limittäin, jolloin kiinnostavampaa kuin esimerkiksi temaattinen sidos on itse hypotaktinen jäsennys ja sen upotukset tai taskut.

 

Yhden sarjan muodostavat kuuden osaston johdantorunot, joita yhdistää tasalevyinen fontti, teknologian ja valvonnan teema Philip K. Dick -viitteineen ja sitä myöten tietty kommunikaatiotilanne, jossa epämääräisen epäilyttävä puhuttelu suuntautuu kohti jotakuta sinää (eli tuottaa sen):

 

Me rakennamme sinut

kultaiseen spiraaliin

tavoittelemaan sen

esilaskettua sydäntä

koska universumi on binäärikoodattu

 

Voi tosin olla, että perinteinen vainoharhan motiivi, joka figuroi juuri tämän sarjan runoissa, ei ole kaikista kohdallisin, sillä kokoelman henkilöhahmot ovat pikemminkin unohdettuja – se on alaotsikoltaan ”Tutkielma ihmisyyden marginaaleista” ja omistettu ”heille, joiden elämä on / pärjäämistä”. Mutta tietysti myös paranoideilla on oikeita vihollisia.

 

Toinen, rinnakkainen sarja muodostuu pidemmistä, kertovista teksteistä, joissa tiivistyy osaston temaattinen ydin, ei vähiten siksi, että henkilöhistorialliset koordinaatit korostuvat: ”Vuonna 2009 istuimme / Turun jokirantaan ensimmäistä kertaa.” Ja edempänä:

 

Itsenäisyyspäivänä

Tampereen junassa kuin siniristilukin munakotelossa

täynnä odotusta purkautua Suomineidon selälle

kuin Kokoomus eduskunnan täysistunnossa.

 

Osaston muut runot, vaikka ne onkin asemoitu omille sivuilleen, ovat aina loppuviitteitä tähän keskusrunoon (niitä tosin mainitaan nimellä ”lähdeviitteet”); ne on kytketty otsikostaan tiettyyn sanaan tai säkeeseen viitenumerolla. Loppuviiterunot liittyvät laajempiin konteksteihin ja hyödyntävät enemmän diskursiivista variaatiota, esimerkiksi luonnontieteellisen taksonomian parodiaa.

 

Säkeitten välisistä loikista syntyy parhaimmillaan äkkivääriä assosiaatioita, ja latteimmista fraaseista – mitä tulee eritoten kansallisuuteen ja Suomeen – seulotaan esiin karnevalistista polysemiaa. Säkeen ja loppuviitteen suhde taas on joskus nokkela ja irtonainen, joskus vähän ilmeinen. Kolmen säkeen tiivistystä ”alkoholilla ohennettu / viides perusneste: / kuluttajan veri[4]” hieman laimentaa se, että siihen liittyvän viitteen aluksi selitetään klassiset neljä ruumiinnestettä.

 

Vielä yhden sarjan muodostaa kuvitus, kirjan poikki hajautetut symmetriset musteläiskät, tosin tällä kertaa verenpunaisina. Rorschach-motiivi on toki kovin tuttu, mutta se peilaa yhtä kaikki osuvasti rakenteitten roolia eli kysyy kaoottisen datan ja merkitsevän hahmon rajaa. Lisäksi seitsemään kuvaan on upotettu QR-koodi, joka johtaa lyhyeen tekstifragmenttiin, ja yhdessä niistä kehkeytyy yksi ylimääräinen runo. Vaikka tahtoisikin toivottaa tervetulleeksi minkä tahansa keinon, joka pyrkii esimerkiksi häiritsemään kirjan materiaalista ykseyttä tai manipuloimaan tekstin teknologisia parametrejä, on sanottava, että tässä tapauksessa staattisen pikkurunon lisäys on melko triviaali eikä liioin haasta muuta teosta temaattisesti.

 

Kaikkiaan Kosolan teosta luonnehtii joka tapauksessa kiinnostava suhde vimmaisen ilmaisun ja hallitun rakenteen välillä: yhtäältä hupailu akateemisen diskurssin kustannuksella ja toisaalta hierarkia, jota voi jäsentää ainakin alalukujen alalukujen alalukuihin saakka. Silti tai juuri siksi vallitsee tuntu monista mahdollisista ja virtuaalisista yhteyksistä, joita siitä voi lukea esiin, ja kaikista kielen, tekstin ja kirjankin elementeistä, jotka voi ottaa käyttöön, motivoida, semantisoida tai ladata ikonisesti.

 

Jokaisen sivun ylälaidassa toistuu läpi kirjan muunnelma otsikosta, ”tik,”, ja merkitsevä pilkku kokoaa esiintymistä kronologisen jatkumon. Sivun kääntäminen pitää siis performatiivisesti käynnissä eräänlaista lähtölaskentaa. Jonon päättää onomatopoeettinen, hilpeästi pahaenteinen ”ding!”, ja kirjan viimeiselle sivulle on pystyreunan suuntaisesti painettu ”It’s five minutes ´til midnight”. Teoksen ilmestyessä Tuomiopäivän kello, Chicagon yliopiston Doomsday Clock, joka osoittaa symbolisesti, kuinka lähellä ollaan maailmanlaajuisen katastrofin mahdollisuutta, näytti tosiaan viittä vaille keskiyötä. Tällä välin sitä on kuitenkin päivitetty, ja tätä kirjoittaessani se näyttää kolmea vaille.

 

1  Susinukke Kosola (toim.) 2015: Torasäkeet. [Turku]: Kolera, 84.

 

Juha-Pekka Kilpiö