Minä

22.2.2016 :: nro 84, Pääkirjoitukset

”Onko muodon vapaa moninaisuus mahdollista”, kysyi Mark Wallace Teemu Mannisen suomentamassa esseessä, joka julkaistiin vuonna 2005 Tuli&Savun numerossa leegio – minä olen monta. Keskeneräisyyttä, avoimuutta ja poediversiteettiä juhlineessa keskustelussa kaikui sama kysymys, joka oli piinannut kielikeskeistä runoutta jo kolmenkymmenen vuoden ajan: onko yksilöllistä luovuutta? Vai majaileeko runoutta tuottava potentiaali pikemminkin kollektiivin monimuotoisissa laskoksissa, leegioissa?

Neromyytin ja länsimaisen filosofian subjektikeskeisyyden traumatisoiva language-sukupolvi päätyi etsimään luovuutta jälkimmäisestä vaihtoehdosta: anonymiteetistä, yhteisöstä ja ruumiillisuuteensa juurtuneesta runoilijasta. Kuten kirjallisuudentutkija Shlomith Rimmon-Kenan on tiivistänyt, 1900-luvun filosofinen projekti liittyi ylipäätään subjektin hajauttamiseen, mikä tarkoitti yhtäältä sisäisen keskuksen poissaoloa ja toisaalta painopisteen siirtymistä persoonattomille systeemeille.

Toisin kuin teoreettiset esikuvansa jälkistrukturalistit, kielirunoilijat eivät täysin hylänneet yksilöä, joskin he halusivat paikallistaa sen aivan muualle kuin inhimilliseen tietoisuuteen: ruumiiseen ja materiaaliseen kieleen. Kielimaterialistisen poetiikan ydin olikin, että runoutta tehdään kielestä, ei ajatuksista. Yksilöllinen Minä antoi tietä häivytetymmille puhujuuksille, ja ajatus luonnollisesta puheesta oli pitkään pannassa.

 

On kulunut lähes kymmenen vuotta suomalaisen kokeellisen, pitkälti kielikeskeisyyteen juurtuneen runouden myyttisestä hullusta vuodesta 2007. Minä on kaikkea muuta kuin kadonnut kasvottomaan komppaniaan. Pikemminkin se on syntynyt uudelleen – kaikessa lunastetussa, utopistisessa moninaisuudessaan. Minä viihtyy kaikkialla.

Ensimmäinen päätoimittamamme Tuli&Savu -numero marssittaa sivuilleen kavalkadin minuuksia – tuttuja ja tuntemattomia, äänekkäitä ja hiljaisempia, ylpeitä ja omaa katoamistaan toivovia, yksilöyttään julistavia ja hybridejä. Marko Niemi ja Toivo Rotko ovat tahoillaan yhdistäneet voimansa klassikoiden kanssa. Rotkon versio egyptiläisestä kuolleiden kirjasta rekonstruoi jumalaisen minän, joka liikkuu maailmojen ja olentojen välillä kevyesti kuin tuulenhenkäys. Niemi puolestaan on mennyt surrealistirunoilija Paul Éluardin nahkoihin vapaamuotoisissa käännöksissään Capital de la Douleur -teoksen (1926) runoista. Tekstit asemoituvat kompleksisella tavalla suhteessa traditioon ja näyttävät, että viattominkin runon minä kantaa mukanaan lukuisten edeltäjiensä laahusta ja Tekijän nimeä.

Myös Tuulikki Poutiaisen esseessä herätellään henkiin jotain jo kuollutta. Mennyttä esitystä rekonstruoiva Huonomuistinen Ekho manaa esiin kerran olleen Yleisö-Minän kuin muistinvaraisuudessaan epävakaan zombin: “minun ruumiini on tämän esityksen krypta, ja siellä, minun ruumiissani, on mahdollista herättää kuolema henkiin”. Fragmentaarisessa tekstissä mennyt aika on kirjoittunut kokevaan ruumiiseen, ja sitä on lähestyttävä kuin meedio ikään.

 

Vuosituhannen toinen vuosikymmen on saanut todistaa eräänlaista Runoilijan uutta nousua, muun muassa käsitteellisessä runoudessa ja esiintyvän runouden kentällä. Käsitteellisessä runoudessa kysymys yksilöllisestä luovuudesta tulee ironisesti tarkoittamaan sitä, että kaikki mihin runoilija-statusta nauttiva taiteilija koskettaa, muuttuu runoudeksi. Taiteen olemuksellisen määrittelyn kieltävä konseptualismi siis paradoksaalisesti juhlii taiteilijan kultaista kosketusta, joka tosin saa valtuutuksensa ympäröivältä taidekentältä, ei yksilöstä itsestään.

 

Suomessakin vakiintunut open mic– ja poetry slam -toiminta puolestaan edustavat radikaalin egalitaristista otetta: runoilijan ja ei-runoilijan välinen raja murenee tyystin, kun jokainen on tervetullut lavalle, kuten lavarunousaktiivi Kasper Salonen esittää esseessään Valoa ja liikettä. Esiintyvän Minän yksilöllisyys on kuitenkin perimmiltään ruumiillisuuteen ja siten kollektiiviin maadoittunutta. Salosen mukaan ”lava on kritiikistä ainakin osittain vapautunut tila, se on transsia varten tarkoitettu telttasauna, sokaistuneiden ja valaistuneiden ajattelijoiden yhteistä kotimaata, jonka hymnissä on loputtomasti säkeistöjä”.

Erkka Filander puolestaan on valinnut aiheekseen päinvastaisen: esiintymisen sijaan esiltä katoamisen. Laajasti eurooppalaista taideperinnettä luotaavassa esseessään Filander kysyy mitä anonyymiys voisi olla tänä päivänä, kun julkisuus ja journalismin logiikat hallitsevat kirjallista keskustelua, ja miksi hän itse tuntee kasvavaa kaipuuta nimettömyyteen. “Anonyymius haluaa hivuttautua kirjojen joukkoon, ei niinkään ilmestyä”, Filander kirjoittaa. Osoittautuu, että anonyymiys voi olla saavuttamaton utopia, mutta sellaisena tarpeellinen.

Mistä tulet noin palasina, rankkasade? Runossa loisiva essee on tämän lehden panos täysanonyymiin kirjoitukseen. Sen tekijästä saattaa monilla olla valistuneita arvauksia, mutta toivomme tekstin omalla painollaan kasvattavan umpeen aukkoa nimeämiskonventioissa. Essee meditoi minuuden kysymyksiä ja päätyy ei-minään ja jälleen takaisin arkiseen keholliseen olomuotoon, kehomielen jokapäiväiseen kirjoittumiseen, joka on yksi ja monta: ”Tällä muistiinpanojen notkoilulla käy selvästi ilmi / ettei minä oikeastaan ole, mutta sumeasti vallitsee”.

 

Seuraava Tuli&Savu ilmestyy toukokuussa, ja sen teema on Esine. Sitä ennen, antoisia hetkiä Minän parissa!

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi