Naiivia ja sentimentaalista yhteiskunnallisuutta

15.12.2015 :: Arvostelut

 

JpgWEB

 

Susinukke Kosola (toim.): Torasäkeet

 

Kolera 2015, 88 s.

 

Kotimaisessa nykyrunokeskustelussa yhteiskunnallisuuden tematisoiminen ei ole aivan ainutlaatuinen ilmiö. Vuonna 2012 Osuuskunta Poesia julkaisi Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta -kirjasen, jossa kotimaisen runous- ja kirjallisuuskentän toimijat pohtivat teemaa erilaisista näkökulmista. Niin ikään Kristian Blombergin, Teemu Mannisen ja Henriikka Tavin kirjoittamassa ”2000-luvun runous” -hakusana-artikkelissa (T&S 4/2009) on nykyrunon yhteiskunnallinen ulottuvuus alati läsnä, vaikka ”yhteiskunnallisuus” tai ”poliittisuus” ei omaa hakusanaa ole ansainnutkaan1.

 

Silti Kaarlo Uskelan ja Elvi Sinervon päivistä meitä erottaa suunnaton etäisyys. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa runoilijan voitaisiin nähdä uhkaavan yhteiskuntajärjestystä tai edes konsensukselle ja kompromisseille rakentuvaa politiikkaa ja julkisuutta. Tilanteessa, jossa ”nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta tai yhteiskunnallisuuden puutteesta keskusteltaessa tuntuu, että käsityksiä on yhtä monta kuin keskustelijoitakin”, kuten Puheenvuoroja -teoksen toimittajat luonnehtivat, turkulaisen runoaktiivin Susinukke Kosolan toimittama Torasäkeet -antologia vaikuttaa lupaavalta. ”Siinä missä Poesian Puheenvuoroja on luettavissa keskustelunavauksena, on tämän teoksen toimittava karttana. Sellaisena, jonka puut ovat metsästään piirtäneet”, Kosola toteaa esipuheessaan.

 

Nykyrunouden yhteiskunnallisuutta ja samalla kotimaisen runokentän tyylillistä moninaisuutta Torasäkeet kartoittaa tarjoamalla lukijalle sarjan ”runoilijoiden omakuvia”. Kosola on antanut antologiaan osallistuneille kirjoittajille varsin vapaat kädet. Osallistujilta on pyydetty essee, pohdinta tai manifesti, jossa nämä tarkastelevat oman runoutensa ja kirjoittamisensa yhteiskunnallisuutta sekä runo, jonka voi proosatekstin valossa lukea. Muita rajoitteita ei ole annettu. Ilahduttavaa on sekin, että mukaan on kutsuttu niin debytantteja kuin vakiintuneempia nimiä, lavarunoilijoista soveltavan sanataiteen ammattilaisiin.

 

Mainituista arvokkaista pyrkimyksistä huolimatta Torasäkeet -valikoimaan kootuista runoilijamuotokuvista jää hivenen yksipuolinen vaikutelma. Kirjoittajat kun eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juuri ole toteuttaneet vapauttaan valita pohdintansa tyylilaji. Useassa tekstissä runouden yhteiskunnallisuutta lähestytään varsin yleisellä tasolla. Tällaisen kirjoittamistavan tuloksena syntyy sellaisia – sanalla sanoen – latteuksia kuin ”[r]unous ei ole irrallaan maailmasta, minä runon kirjoittajana en ole irrallaan maailmasta” tai ”[y]hteiskunnallisena vaikuttajana runo onnistuu parhaimmillaan tuottamaan sellaisia taide-elämyksiä, joiden vuoksi ihmiset taiteen pariin hakeutuvat”.

 

Vastaavasti silloin, kun tästä yleiskielisen asiaproosan kuivakkuudesta poiketaan, voi tulosta pitää onnistuneena. Näin käy esimerkiksi Teemu Mannisen henkilökohtaista tunnustuskirjelmää muistuttavan kirjoituksen, Klaus Maunukselan manifestin ja Susinukke Kosolan runoutta ”autonomisena tilana” hahmottavan pohdinnan kohdalla.

 

Lisäksi teksteistä hahmottuva kuva nykyrunon yhteiskunnallisuuden mahdollisuuksista on jollei yksi- niin ainakin kovin kaksiulotteinen. Kirjoittajien kannanotot kun voi pääpiirteissään jakaa kahteen leiriin. Näistä ensimmäinen kannattaa runouden avointa poliittista sitoutumista, joka usein tarkoittaa sitoutumista johonkin konkreettiseen epäkohtaan, joka on tuotava julki, ja toinen selväsanaisesti kiistää tällaisen mahdollisuuden.

 

”Runoni edustavat tyylisuunnaltaan proletaarista käyttörunoutta. Tämä tarkoittaa sitä, että luomani arjen sanataide on kirjoitettu käyttöä varten – maailman muuttamiseksi. Runoihini ei sisälly mitään mystistä tai monitulkintaisuutta”, Matti Laitinen toteaa. ”Pyrin teksteissäni rehellisyyteen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna koen olevani yhteiskunnallisesti osallistuva runoilija. Pyrkimykseni on kirjoittaa selkeää, helposti ymmärrettävää lyriikkaa, josta kuka tahansa voi löytää kosketuspinnan”, Harri Hertell säestää. Sen sijaan Juha Kulmalan mukaan ”hyvin suorasanainen poliittisuus, jolla pyritään varmistamaan lukijan ideologisesti oikea tulkinta, johtaa banaaliin tai tahattoman koomiseen runouteen. Monitulkintaisuuden vaatimus on runoudessa niin syvässä, että mikä tahansa naiivi iskulause runoon sijoitettuna väistämättä joko asettuu ilmaisemaan lausujansa yksinkertaista lapsenmielisyyttä tai saa epäilyttävän, sarkastisen tai ironisen ja perverssin sävyn”.

 

Leimallista molempien positioiden esittelylle kuitenkin on, ettei niiden reunaehtoja ja edellytyksiä lainkaan reflektoida. Lähemmässä tarkastelussa esimerkiksi Laitisen ja monen muun kannattaman rehellisyyden arvo kyseenalaistuu. Eikö rehellisyys ole aina sangen vaarallinen lähtökohta taiteelle juuri sen ytimeltään ideologisessa tavassa asettua kaikkea ”monitulkintaisuutta” vastaan? Toisaalta Juha Kulmalan tai vaikkapa Vesa Haapalan luonnehdintojen tapauksessa jää täysin epäselväksi, mitä yhteiskunnallisuus heidän runoutensa ja kirjoittamisensa kohdalla tarkoittaa. Molemmissa tapauksissa ongelmaksi muodostuu se, että linkki proosatekstin ja runoesimerkin välillä jää syntymättä: ensimmäisessä tapauksessa se on liian ilmeinen, jälkimmäisessä kovin abstrakti.

 

Leimallista valikoimalle on, että sellainen lähestymistapa runouden yhteiskunnallisuuteen, jossa ”politiikan” tai ”yhteiskunnan” ristiriidat jäsentyisivät runotekstissä sen muodon tai materiaalin tasolla, jää teksteissä kokonaan kartoittamatta. Samoin kartoittamatta jäävät näkökulmat runon tuotantotapojen yhteiskunnallisuuteen. Esimerkiksi Henriikka Tavin kirjaprojektia 12 voi kiistatta pitää yhteiskunnallisena tekona ja hänen runoutensa on ainakin tässä hankkeessa siten yhteiskunnallista. Ylipäänsä vähälle pohdinnalle jää siis näkökulma, jossa ”yhteiskunnallisuus” runotekstin kohdalla ei koske niinkään tekstin sisältöä.

 

Kenties nuo mainitut Torasäkeiden avoimeksi jättämät kysymykset voisi muotoilla uudelleen Friedrich Schillerin 200 vuotta sitten kehittämiä kirjallisuuskritiikin käsitteitä soveltaen. Avoimen poliittisen ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuvan runouden ongelma nimittäin tuntuu olevan naiivius – vaara, jonka Juha Kulmalan lisäksi esimerkiksi Virpi Alanen toteaa pohdinnassaan, mutta jonka molemmat jättävät vaille jatkokehittelyä. Kuten todettua, esimerkiksi ”proletaarisen käyttörunouden” kohdalla naiivius saa yllättävän poliittisen vivahteen. Runo naiivin poliittisen sitoutumisen palveluksessa muistuttaa epäilyttävän suuresti erästä poliittisen puheen muotoa: populismia, jonka harjoittajat usein esiintyvät tolkullisina kansan miehinä asettuessaan ammattipoliitikkojen ja asiantuntijoiden puheenvuorojen monitulkintaisuutta ja epäselvyyttä vastaan.

 

Toisaalta esimerkiksi Teemu Mannisen ja Tytti Heikkisen hakukonemateriaalia hyväksi käyttävät runot ovat materiaalinsa puolesta korostetun naiiveja. Samalla – näin haluan väittää – ne ovat korostetun reflektiivisiä ja siten Schillerin termein ”sentimentaalisia”. Samainen seikka pätee esimerkiksi Harry Salmenniemen tekstiin ”Syysmyrskyjä” kokoelmassa Runojä. Naiivissa sentimentaalisuudessaan tätä tekstiä voi hyvinkin kutsua yhteiskunnalliseksi runoudeksi sen vastustaessa rajoitteiden käyttöä pelkkänä postmodernin kyynisen resignaation ja nihilistisen ironian eleenä. Ensin mainituissa tapauksissa runon yhteiskunnallisuus koskee tekstimateriaalia ja suhdetta siihen, jälkimmäisessä tapauksessa olemisen tapaa. Kummassakaan tekstin suhde omiin lähtökohtiinsa ei ole naiivi, vaan reflektiivinen.

 

Niinpä nykyrunon yhteiskunnallisuutta pohtivan lukijan ja kirjoittajan olisi paikallaan kohdata kysymys naiiviuden ja sentimentaalisuuden suhteesta. Myös yhteiskunnalliseen kannanottavuuteen ja sitoutumiseen tähtäävän runoilijan olisi myönnettävä, ettei reflektoinnin vaatimuksen esittäminen ole elitismiä. Taiteessa naiivius ei voi milloinkaan olla kyseenalaistamaton lähtökohta, vaan aina voitettu ominaisuus.

 

Jaakko Vuori

 

1 Ks. esim. hakusanat ”flarf”, ”hakukonerunous”, ”negatiiviset tunteet”, ”populaarikulttuuri”, ”runoilija-termin laajentaminen”. Artikkeli on luettavissa osoitteessa: http://www.tulijasavu.net/2010/03/2000-luvun-runous/

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi