Tuntuva kimpale kysymyksiä

26.9.2015 :: Arvostelut

9789522155320_netti

 

Ron Silliman: Auringonlaskun roinaa, ntamo 2014, 47 s.

(Eng. alkuteos Sunset Debris, 1986)

Suom. Aki Salmela

 

Mikä on lukijan rooli? Ron Sillimanin Auringonlaskun roinaa kysyy, kuka puhuu ja kenelle. Teos pyörittää isoja teemoja kirjallisuudesta lukijan ja kirjoittajan rooleihin. Auringonlaskun roinaa koostuu alusta loppuun pelkistä kysymyksistä, eikä tee lukemista helpoksi: 47 sivun aikana ole yhtäkään säe- tai osastojakoa.

 

Säejakojen puuttumisella on seurauksensa. Tauot puuttuvat ja urakka on massiivinen. Vastauksia ei kirjaimellisesti anneta, vaan niiden keksiminen jää lukijan harteille. Yhtenäistä tarinaa tai juonta ei ole, on vain kysymys, ja kysyminen on teoksen liima ja karkote.

 

Auringonlaskun roinaa on ennen kaikkea tekijänsä ja tämän tuotannon näköinen. Ron Silliman (s. 1946) on yksi amerikkalaisen runouden keskeisimpiä hahmoja. Hän on kirjoittanut 1970-luvulta asti ja on tunnettu erityisesti L-A-N-G-U-A-G-E-liikkeestä. Liikettä kuvaillaan usein kielikeskeiseksi, mutta koska kieli on keskeistä kaikessa kirjoittamisessa, Sillimania voisi kuvailla kirjoittajaksi, joka etsii ulospääsyjä ”liian hyvästä kirjoittamisesta” sääntöjen, pakotteiden ja rakenteen kautta. Tai, kuten Auringonlaskun roinaa ilmaisee: ”Etkö näe miten niin kutsuttu hyvä kirjoittaminen on eräänlaista vääristelyä, epärehellisten rajojen asettamista todelliselle?” Pakotteet ovat usein mekaanisia, ja lopputuloksen lukeminen voi tuntua raskaalta, koska luettavana on usein suuri tekstimassa jonkin säännön, esimerkiksi kysymyslauseen kautta esitettynä.

 

Runsautensa ja pituutensa puolesta Auringonlaskun roinaa on tyypillistä Sillimania. Sunset Debris ilmestyi kirjamuodossa teoksessa The Age of Huts vuonna 1986. The Age of Huts alkaa pitkällä runoteoksen mittaisella runolla Ketjak. Sen rakenneperiaatteena on lauseiden toistaminen ja kappaleiden laajentaminen. Ketjak koostuu proosarunomaisista kappaleista, jotka kasvavat siten, että seuraava kappale sisältää aina edeltävien kappaleiden lauseet, mutta jokaisessa uudessa kappaleessa on aina myös uusia lauseita. Ensimmäinen kappale on vain yksi lause, viimeinen kaiken kaikkiaan 49 sivua, puolet teoksen pituudesta.

 

The Age of Hutsin ilmestymisestä on siis aikaa, mutta se on edelleen ajankohtainen. Juoksemmeko helppojen ratkaisujen ja nopean mielihyvän perässä, kun lukeminenkin muuttuu koko ajan entistä enemmän nopeaan silmäilyyn perustuvaan otsikoiden selailuun? Jos nykyajan tavoiteltavia piirteitä ovat multitaskaaminen ja nopeus, 47 sivua kysymyksiä koettelee keskittymiskykyä.

 

Auringonlaskun roinan kysymykset hyppelehtivät aiheesta, tyylistä ja puhetilanteesta toiseen. Jotkut ovat käytännöllisiä: ”Tarvitsetko kuittia?” ja toiset abstrakteja: ”Eikö todellisuus, referentiaalinen, ole kirjoituksessa keksintö eikä löytö?” Kysymyksiä on kaikenlaisista aiheista, mutta yllättävän usein suuseksistä.  Seksuaalinen viritys syntyy heti teoksen alussa, minkä vuoksi siihen liittyviin kysymyksiin kiinnittää erityisen paljon huomiota. Suorat huomiot seksistä ovat aiheena epärunollisia, mutta usein juuri ne on kirjoitettu runoa muistuttavaan polveilevaan rytmiin: ”Ottaisitko kullini suuhusi, esinahkoineen päivineen, ja liikuttelisit kieltäsi hitaasti kärjen yllä, painaisit huulesi alas vartta pitkin, vetäisit kevyesti, tiukasta, yhä uudelleen, kunnes viimein nielisit sen, mitä minulla on sanottavana?”

 

Kysymysten järjestys ohjaa paljon tulkintaa, mutta sekin on usein harhautusta. Juuri kun luulee täydentäneensä syntyneen aukon, ohjaa seuraava kysymys täysin uuteen suuntaan ja sekoittaa viittaussuhteet.

 

Osa kysymyksistä tuntuu kuvailevan kysyjää itseään, jolloin lukija alkaa rakentaa käsitystä puhujasta. ”Pitääkö sinun aina naksautella rystysiäsi, pureskella kynänpäätä, nousta ylös kävelemään ympäriinsä?” Lauseet luovat kuitenkin ristiriitaisia tilanteita, joita on mahdotonta liittää yhden ääneen sanomiksi. Tästä huolimatta teoksessa hahmottuu jonkinlainen, joskin hyvin fragmentaarinen ja ahkerasti rekisteristä toiseen hyppelevä ääni. Kun edes jonkinlainen puhuja on kuviteltavissa, pysyy lukeminen tarpeeksi kiinnostavana.

 

Kirjallisuutta ja kirjoittamista kommentoidaan teoksessa paljon. Pidänkö tätä kysymysmöhkälettä kirjallisuutena? Jos en, miksi? Tai, kuten Auringonlaskun roinaa sen esittää: ”Onko olemassa mitään runollista kirjoittamista? Mitä on tehtävä? Mitä on kirjallisuus? – Mikä runossa ei ole intentiota? Odotatko kyytiä?” Lukija joutuu aktiivisesti tuottamaan teoksen tulkintaa ja pohtimaan omaa tapaansa lukea ja ymmärtää kirjallisuutta.

 

Teoksen leikkisyys saavuttaa huippupisteensä, kun se kysyy kysymisestä ja kysymysten valitsemisesta. Silloin hypätään jo niin monennelle metatasolle, että ei voi muuta kuin nauraa: ”Mitkä ovat oikeita kysymyksiä?”, ”Mikä olikaan kysymys?”, ”Kuinka sinä valitset nämä kysymykset? Mikä tämän nimenomaisen jakson tarkoitus on?” Jatkuva kysymyslauseiden lukeminen johtaa lukijankin kysymisen tilaan, jossa kyseenalaistaminen jää päälle. Kysymisestä tulee aihe itsessään, eikä vastauksille ole aikaa. Maltammeko odottaa vastauksia enää vai kysymmekö aina uuden kysymyksen?

 

Tavanomaisen näkeminen toisin on toki tärkeää, erityisesti kirjoittamiselle, mutta teos vie kyseenalaistamisen niin pitkälle, että se näyttäytyy kaikkitietävänä päällepäsmäröintinä. Teksti on niin tietoinen itsestään, että antaa vastausten sijaan kaikki kysymykset. Lisäksi teksti on itsensä lisäksi tietoinen lukijastaan: ”Koska tämä kirjoitus pääsee sinusta eroon? Etkö haluaisi lopettaa?”

 

Aki Salmelan suomennos kysyy kysymyksensä mutkattomasti. Tiheät rekisterinvaihdokset ja kekseliäs kieli kuuluvat kuten alkuperäisteoksessa:”Are you not an exaggeration? Am I any less of a Piltdown man? What about those joggers who daily cross the Golden Gate Bridge? Is this the tunnel, the funnel?” (The Age of Huts) ”Etkö olekin liioittelua? Olenko minä yhtään vähemmän Piltdownin ihminen? Entäpä ne hölkkääjät, jotka ylittävät päivittäin Golden Gate -sillan? Tämäkö on se sutki putki?”

 

Salmela pilkuttaa myös teokselle ominaiset pitkät lauseet polveilemaan tahdikkaasti: ”Does it mean that, if the universe is infinite then in some other world a man sits in a kitchen, possibly in a farmhouse, the sky lightening and nobody else as yet up and about, writing down these words?” (The Age of Huts). ”Tahtooko sanoa, että jos universumi on ääretön, jossain toisessa maailmassa on mies, joka istuu keittiönpöydän ääressä, kukaties maatilalla, aamu on kirkastumassa eikä kukaan muu ole vielä jalkeilla, ja hän kirjoittaa näitä sanoja?”

 

Onko teos sitten silkkaa roinaa tai huijausta: ”Onko tämä kaikki vain osa suurta runokusetusta?” Onneksi Auringonlaskun roinaa ei jää uuvuttavaksi vitsiksi. Se onnistuu porautumaan teemoihinsa ja muodostaa väljän mutta tarpeeksi toimivan rakennelman puhujasta. On melkoinen saavutus kirjoittaa kiinnostava ja edelleen ajankohtainen teos pelkin kysymyslausein.

 

Kun Auringonlaskun roinaa loppuu, tekee mieli palata alkuun. Viimeinen ja kaiken kyseenalaistava ”Mitä siitä?” on voimakas, mutta jää tuntemista korostavan kysymyksen ”Tunnetko sen?” alle, joka on teoksen ensimmäinen ja toiseksi viimeinen kysymys. Tärkeämpää on tuntea kuin suorittaa. Auringonlaskun roinaa tuntuu istumalihaksista aivoihin, ja sellaisen rupeaman jälkeen ei ole olennaista kysyä, oliko siitä jotain hyötyä, vaan mitä se sai liikkeelle.

 

Eveliina Laurila

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi