Sydämen pohjapiirros

26.9.2015 :: Arvostelut

lehto-lumikin-sydan

 

Silene Lehto: Lumikin sydän. WSOY 2014. 88 s.

 

Silene Lehdon toinen runokokoelma Lumikin sydän hahmottelee pohjapiirrosta universaalista, henkisen ja fyysisen todellisuuden välillä tasapainoilevasta ihmisestä. Kiitetyn esikoisteoksen Hän lähti valaiden matkaan (2011) tapaan Lumikin sydän lähestyy aihettaan varsin laaja-alaisesti: kuuteen osaan jäsentyvä teos etenee leikkaussalista kansansatujen ja taidehistoriallisten kertomusten kautta aina Raamatun kuvastoon saakka. Kokoelma rytmittyy jatkuvalle aaltoliikkeelle nykyisyyden ja historian sekä toden ja tarun välillä, mutta onnistuu tästä huolimatta pitämään oman sisäisen logiikkansa eheänä. Proosallisissa roolirunoissa lomittuvia ajan ja todellisuuden tasoja yhdistää herkkyyden ja raadollisuuden välinen kontrasti, joka antaa teokselle sen ominaisluonteen.

 

Kokoelma rakentuu kysymykselle siitä, mitä on olla ihminen. Teoksen voi nähdä ehdottavan, että ihmisyyden ytimessä kytee jotain kollektiivista, ajasta ja paikasta riippumatonta, johon ihminen yrittää päästä käsiksi kertomusten ja satujen keinoin: ”Kuistilla seisoo hämmentynyt herra Andersen, / hän ajattelee, että sadut yhdistävät, että mekin / todella näemme metsän ja noidan siellä, että / sammakko on prinssi, että on mahdollista puhua / samaa kieltä – –”. Esille nostetut narratiivit alleviivaavat sitä, miten kaikki kertomukset – oli kyseessä sitten kansansatu, historiankirjoitus tai uskonnollinen tarina – perustuvat samalle peri-inhimilliselle ja iättömälle tarpeelle hahmottaa omaa sisintä.

 

Lumikin sydän ei suinkaan ole ainut viime aikoina ilmestynyt satuihin pohjaava (proosa)runoteos. Erityisesti naisrunoilijat ovat toisinkirjoittaneet perinteisten satujen vanhentuneita sukupuolirooleja, ja tälle buumille merkittävänä alkusysäyksenä voidaan pitää Saila Susiluodon jo vuonna 2001 ilmestynyttä teosta Siivekkäät ja hännäkkäät. Lehdon runoissa keskiössä ei kuitenkaan ole feministinen manifestointi vaan kaikenkattava yhteenkuuluvuuden aate, joka ilmenee kunnioituksena kaikkia olentoja kohtaan – historialliset ja sepitetyt hahmot mukaan lukien. Esimerkkinä teoksen nimikkoruno, joka tavasta poiketen esittää Lumikin ilkeän äitipuolen väärinymmärrettynä: ”Antakaamme tämän rasitetun naisen olla edes hetken onnellinen: / kukaan ei häiritse häntä nyt, hänen ilonsa on kirkas, hopeisista aterimista heijastuva aurinko”.

 

Sietääkseen ajatusta kuolevaisuudestaan ihminen tarvitsee selityksiä ja elämyksiä. Näistä ensimmäiseen pyrkii vastaamaan tiede, jälkimmäiseen taide. Lehdon teoksessa tiede ja taide esitetään keinoina päästä käsiksi ihmissydämen syövereihin sekä konkreettisella että metaforisella tasolla. Lääketieteen avulla sydän voidaan avata ja operoida, jopa siirtää toiseen kehoon. Taide sen sijaan saa sydämen sykkimään toisella tavalla, tunteisiin vedoten. Termin ”sydän” biologinen sekä kulttuurihistoriallisesti latautunut symbolinen merkitys kattavat yhdessä sen, mitä Lehdon teos kaikessa laajuudessaan pyrkii käsittelemään: ihmisen psyko- ja metafyysistä olemusta, järjen ja tunteen yhteensovittamattomuutta.

 

Sydän kuvataan toisinaan lääketieteellisenä elimenä, eräänlaisena ihmisruumiin paristona: ”Hölynpölyä, ei sydämellä ole muistia, / ei se ole mikään tunteiden tukikohta”. Toisinaan sydän taas esitetään personoituna, tietoisuuden omaavana olentona tai oliona, mihin kokoelman ensimmäisen osan nimi ”Hänen sydämensä kyllä tiesi” viittaa. Itsemurhaajasta kertovassa runossa edesmenneen perhe jopa uskoo sydämen kantavan mukanaan jotain kuolleen perheenjäsenen olemuksesta: ”Perhe oli pyytänyt saada hänen sydämensä: / se oli säilötty etanoliin, isoäidin vanhaan kurkkupurkkiin. / Siinä se nyt muljahteli, irtonainen lihas, vanhempien hääkuvan / oikealla puolella. Ei itsemurha ollut hänen sydämensä valinta, / he sanoivat. Hänen sydämensä kyllä tiesi, miten paljon / rakastimme häntä.”

 

Satumaailmasta ja historiasta kumpuava vanhahtava kuvasto kulkee rinnakkain nykyhetkeen sidotun arkisen todellisuuden kanssa. Teksti on samanaikaisesti samastuttavaa ja vieraannuttavaa, minkä johdosta se alkaa saada ironisia sävyjä: ”Tervetuloa kerhoon, / Job, on meitä muitakin huijattu, että elämä / olisi joku Jumalan lahja, pelkät kiiltävät / käärepaperit, kipu yllättää kuin norpan puraisu lohen viljelylaitoksella, luoti / Kaarle III:n oopperan aitiossa – –”. Humoristinen kosketuspinta ajankohtaiseen reaalitodellisuuteen pitää huolen siitä, että runot puhuttelevat sekä viihdyttävät tämän päivän lukijaa. Kielirekisterien monimuotoisuuden avulla runot väistävät myös pateettisuuden sudenkuopan.

 

Runsaasta intertekstuaalisuudesta huolimatta Lumikin sydän ei ripustaudu viittauksiin liiaksi. Teosta on todennäköisesti palkitsevampaa lukea silloin, kun ymmärtää viittausten taustalla piilevät tarinat, mutta runot aukeavat varmasti omalla tavallaan myös sellaiselle lukijalle, joka ei tunne kaikkea tekstiin upotettua nippelitietoa tai Punahilkasta Chopiniin ulottuvaa henkilögalleriaa. Runoissa esiintyvien ja puhuvien hahmojen taustalla kaikuu universaali puhuja, joka luo lempeän itseironista kuvaa tärkeilevästä mutta tietämättömästä ihmislajista. Jopa paratiisikertomuksen käärme asettuu ihmisen yläpuolelle jakamaan uudenvuodenlupaustaan: ”Vaikka ilman / minua – se täytyy kyllä sanoa – / te kulkisitte vieläkin alasti Jumalan / puutarhassa, sivistymättöminä / kuin villi-ihmiset, susilapset, luolissa kasvaneet”. Teoksen julki kuiskaamat surkuhupaisat oivallukset ihmisen itsekkyydestä ja epävarmuudesta ovat huvittavia, mutta tosia.

 

Lumikin sydämen kielellinen ilmaisu ei yllä esikoisteoksen tasolle, vaan jää paikoitellen proosallisen yksiselitteisyyden ja typografisten kokeilujen jalkoihin. Ilmaisu hipoo toisinaan aforistiikkaa muistuttavaa muotoa, joka vaikuttaa tarpeettoman laskelmoidulta. Kokoelman parhaimmistoon lukeutuvat runot ovat niitä, joissa Lehto uskaltaa irrottaa, lähteä vauhtiin ja jättää lukijalle tilaa, kuten seuraava anatomista eli anatomian tutkijasta kertova runo:

”– – (voisin leikata hänen huulensa /

irti, eivätkä ne kuivuisi koskaan, eivät koskaan), /

vain hän saa unohtamaan miten kasvannaiset /

rehahtavat kuin pensaat, tulehdus leviää, /

elimistö nousee kapinaan ja pian olet /

kukistettu kapteeni, jonka on pakko hukkua /

  • vielä lankulta hän kääntyy katsomaan taakseen”.

 

Lumikin sydäntä määrittävä tunteellinen ilmaisu vaikuttaa tämän päivän kyynisyyttä ja skeptisyyttä ihannoivassa maailmassa sympaattiselta ja virkistävältä. Onkin mahdollista tulkita, että teos kannustaa lukijaa palaamaan tieteellistävän ja rationalisoivan todellisuuden parista intuitiivisempaan, unille ja tunteille rakentuvan satumaailman pariin: ”Jos vain olisimme uskoneet kentaureihin, / kolaria ei koskaan olisi tapahtunut.” Tarinat, joita ihminen on kertonut itselleen ja lajitovereilleen ymmärtääkseen omaa olemustaan, peilautuvatkin Lehdon teoksessa takaisin kertomaan ihmisestä itsestään.  ”Loppujen lopuksihan Jumala loi / meidät omaksi kuvakseen, / täsmälleen omaksi kuvakseen.” Samalla tavoin ihminen luo satuja omaksi kuvakseen, jotta olisi heijastuspintaa.

 

Jenni Hurmerinta

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi