Meren kaunis kuriositeetti

26.9.2015 :: Arvostelut

maremoto

 

Pablo Neruda: Maremoto, Palladium 2013, 64 s.

(Esp. alkuteos Maremoto 1970)

Suom. Timo Malmi

Pablo Nerudan tuotantoa on suomennettu melko kattavasti valikoimissa, mutta vasta viime vuosikymmeninä on nähty teoskokonaisuuksia myös erillisinä suomennoksina. Pentti Saaritsan kääntämään, olennaisesti 1970-luvun ajankuvaan kuuluvaan Andien mainingit -valikoimaan (1972) kyllä sisältyi keskeinen runoelma Canto General kokonaisuudessaan, mutta hyvätkin koosteet yleensä liiaksi virtaviivaistavat kirjailijakuvaa.

 

Katja Kallion suomentaman postuumin Kysymysten kirjan (1999) ja Jyrki Lappi-Seppälän suomentaman Kapteenin laulujen (2008) myötä meille on esitelty eksentrisempi, temaattinen Neruda – edellisessä kaksisäkeisten kysymysaforismien mestari, jälkimmäisessä anonyymi (teos julkaistiin alun perin Italiassa ilman tekijän nimeä) yhteiskunnallinen rakkausrunoilija.

 

Tähän jatkumoon sopii hyvin Timo Malmin kääntämä Maremoto (alkuteos vuodelta 1970), pieni suuri kirja merestä, sen asujaimista ja vedenpaisumuksesta. Teos on aiempia suomennoksia enemmän lähinnä sympaattinen kuriositeetti, mutta kauniisti toteutettua kirjaa on ilo pidellä käsissään. On ehkä väärin puhua Nerudan viimeisestä runoteoksesta, kuten teoksen takakannessa, mutta viimeinen hänen elinaikanaan ilmestynyt Maremoto oli. Korostetun, hetkeen sidotun politiikan vuoksi paikoin huonommin aikaa kestäneessä myöhäistuotannossa tämä kirja erottuu universaalilla symboliikallaan – meren eläimet eivät rannoille tulviessaankaan nouse vallankumoustaistelun symboleiksi, vaan pysyttelevät sitkeästi poliittisten koodistojen ulkopuolella.

Maremoto tarkoittaa espanjaksi merenalaista maanjäristystä, jota seuraava tsunami on tuttu vieras Chilen rannoilla. Malmi on päättänyt kääntää lempeän kuuloisen sanan kahdella tavalla – yhteydestä riippuen teoksessa käytetään termiä ”meren mesi” tai ”meren myrä”, vaikka kirjan otsikko onkin jätetty alkukieliseksi. Ehkä tämä onkin hyvä tapa korostaa sitä rikkautta ja ihmettä, jota katastrofikin tavallaan Nerudalle edustaa: jos maremoto kääntyisi asiasuomeksi, tämä poeettinen laahus karsiutuisi. Ratkaisu kuvastaa Malmin käännöstyötä laajemminkin. Siinä korostuu pehmeä alkusoinnuttelu ja tietty, hieman vanhahtava käsitys runollisuudesta. Kääntäjä etsii sopivan ilmaisun vaikka vakiintuneen sanaston ulkopuolelta, murteellista tai onomatopoeettista kekseliäisyyttään hyödyntäen:

 

Seis! rannan hetken leopardit,

kurvikkaasti hyökkäävät rosahtavat raakalaiset

alisten aaltojen alkuaineesta taotut

 

Välillä Malmin käännöstyyli menee poljennon tavoittelussaan liiallisuuksiin, sillä Nerudan kaltaisen ilmauksistaan tarkan modernistin tekstin ei kai pitäisi ensisijaisesti muistuttaa esimerkiksi kalevalaisesta perinteestä. Tällaisia helkyttelyjä esiintyy teoksessa turhan tiheään:

 

Meren porttia valvoo

kaksi miekkakalaa

jotka meren muokkaavat,

ulapan uumentavat,

maan makaavat.

 

Nerudan teoksen taustoja on tämän pienen kirjan esipuheessa selvitetty ihan asiallisesti, vaikka teksti viettääkin Nerudan muutamaa vuotta myöhäisemmän kuoleman ja sitä edeltäneen Augusto Pinochetin vallankaappauksen kuvaukseen. Teos kytkeytyy esipuheen mukaan erityisesti vuoden 1906 Valparaison maanjäristykseen (jonka Malmi virheellisesti sijoittaa kahta vuotta aiemmas), joka antoi tuhoisan leimansa Nerudaksi myöhemmin muuttuneen Ricardo Basoalton varhaislapsuudelle.

Elämäkerrassaan Neruda on kuvannut tsunamien muistoa kauhun terälehdeksi, joka elää chileläisten sydämissä. Maremoton hengessä on mukana vähemmän kauhua, enemmän William Blakesta tai Walt Whitmanista muistuttavaa absoluuttisen energian palvontaa, joka tuhossakin juhlii uusia alkuja. Nerudan 1930-luvulla kehittämästä ”epäpuhtaasta runoudesta” muistuttaa meren korostettu lihallisuus, jossa rumuuskin ylevöityy, vaikka tämän teoksen tekstit ovat melko yksiulotteisia suhteessa Nerudan villejä rinnastuksia vilisevään tuotantoon. Niihin eivät siis juurikaan roisku työntäyteisen elämän hiki, lika, viha ja intohimot, mutta tällainen on joka tapauksessa aivan omanlaistaan estetisointia, tyypillistä Nerudaa:

lihallinen, salainen ja piikikäs:

Merisiili on rakkaus.

Ensimmäistä ja viimeistä runoa lukuun ottamatta teos koostuu meren eläinten runollisista kuvauksista, jotka on kirjoitettu ruotsalaisen Karin Oldfelt Hjertonsonin puukaiverruksia vasten. Kaiverrukset on kirjassa sijoitettu aukeaman oikeanpuoliselle sivulle, mikä luo väljän tilan taiteidenväliselle dialogille. Korostuu piirroksen konkreettisuus suhteessa runon kykyyn tehdä symbolinen näkyväksi. Esimerkiksi Merirokko-runoa innoittaneen piirroksen ”goottilaisesta katedraalista” tuli minulle olemassa oleva vain tekstin kautta – mutta enää en voi olla sitä näkemättä.

Maremoto-suomennoksen oheismateriaaleistakin käy hyvin ilmi Nerudan poikkeuksellinen asema maailmankirjallisuudessa – ja sen pohjalta voi ennustaa, että tämä suomennos ei jää viimeiseksi. Nerudan tai hänen nuoruudenystävänsä Lorcan modernistirunoilijoiksi poikkeuksellinen suosio tuskin on hiipumassa, eikä tämä johdu yksinomaan kirjallisista seikoista. Heidän vaiheensa kytkeytyvät elimellisesti kansainvälisen vasemmiston historiankirjoitukseen, kamppailuihin, romantiikkaan ja suurimpiin tappioihin: Lorcan kuolemasta alkaa Francon diktatuuri, vapauden pimeä aika, Nerudan kuolemasta Pinochetin. Elämänsä aikana Neruda ennakoi monien eteläamerikkalaisten kirjailijoiden kohtaloa, vaikka viettikin viimeiset 20 vuotta kotimaassaan vauraissa olosuhteissa. 1900-luvun jälkipuoliskolla maanpaosta tulikin taiteilijan perustila. Esipuheessaan Lammi kertoo Nerudan ruumiin tulleen vuonna 2013 esiin kaivetuksi myrkytysepäilyjen vuoksi ja nimeää FBI-agentinkin, jota teosta epäillään: ”Hän asuu Yhdysvalloissa ja on vapaa mies”. Tutkimuksissa (suomennoksen ilmestymisen jälkeen) ei kuitenkaan löydetty merkkejä myrkytyksestä.

Teoksen jälkisanoissa suomentaja vierailee Nerudan Isla Negran kodissa meren rannalla (kaikki Nerudan kolme kotia Chilessä ovat nykyään museoita), ja tässä tekstissä vallankumousromantiikka pääsee kunnolla valloilleen: Neruda näkee kaiken, hänen silmänsä heijastavat Chileä, sen luontoa, työtä ja tuskaa. Kiinnostavaa on, että suomentaja itse näkee tuolla jyrkällä Tyyneenmereen viettävällä rinteellä lähinnä erään kaukaisen sisämaan työläiskaupungin piirteitä: ”talo on kuin Pispalan timpurien tupakka-askin kanteen piirtämä asuinsija (…) Muuraus muistuttaa Tampereen Pispalan kujia tukevia moreeniseiniä. (…) Jotain samaa talossa on kuin Lauri Viidan Pispalassa: Tee mielesi mukaan pitkittäin, poikittain, vinoittain…” Vanha sanonta siis pätee, on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle. On käännettävä Nerudaa ymmärtääkseen Viidan.

 

Vesa Rantama

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi