Sanat kuin tiiliskivet

21.7.2015 :: Arvostelut

yahya-hassan-runot

 

Yahya Hassan: Yahya Hassan (Suom. Katriina Huttunen)

Tammi 2014, 167 s.

 

Minulla ei ole tilastoja edessäni, mutta uskallan väittää, että tämä pelkästään Tanskassa yli 100 000 kappaletta myynyt kirja on tämän vuosituhannen kaupallisesti menestynein runoteos Skandinaviassa. Tämä näkyy teoksen vastaanotossa, joka on siirtynyt kirjallisuusinstituutiosta politiikan ja yleisen kulttuurikeskustelun alueelle. Aikana, jolloin itsensä brändäämistä kailotetaan mantrana, tässä näyttäisi vihdoin olevan täydellinen runoilijabrändi: hyvin nuori, kamalan vihainen, mielipiteet jakava ja valmis asettumaan keskelle yhteiskunnan kipupisteitä.

Hassan on Tanskassa syntynyt ja kasvanut, mutta esittelee itsensä ”valtiottomaksi palestiinalaiseksi jolla on Tanskan passi”.  Pohjoismaiselle hän on yhtä aikaa tuttu ja kiehtovan vieras (mitähän tuo minusta ajattelee?), sekä sisä- että maailmanpolitiikan kiistanalaisimpia alueita asuttava, jo valmiiksi yhtä lailla symboli kuin ihminen. Henkilönsä tärkeyden hän oivalsi jo ennen kustantamoaan, joka olisi halunnut nimetä nyt suomeksi julkaistun nimikkokokoelman Gettorunoiksi. Niinpä ei ole yllätys, että naiivi biografismi leimaa kokoelman vastaanottoa, silloin harvoin kun itse runoista ylipäätään sanotaan mitään.

Haastattelujen mukaan runoissakin pari kertaa mainittava Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja, päällisin puolin hyvin erityyppinen skandinaavinen skandaali, on vaikuttanut Hassaniin – hänellä onkin vastaava kyky poimia arkisesta aineksesta merkityksellisiä, resonoivia yksityiskohtia. Säkeiksi ladottuna ne eivät virtaa polveillen Knausgårdin pikkutarkan proosan tavoin, vaan putoilevat tasarytmissä paikoilleen kuin tiiliskivet.  Molemmat teokset ovat myös kirjallisia isänmurhia, vaikka Hassanin väkivaltainen isä ei kaiken vihan ja inhon takaa oikein kokonaisena henkilönä näykään. Vanhempien ”läpimädän” kulttuurin Hassan hylkää melko perinteisin länsimaisin keinoin: seksin ja huumeiden rinnalle vain tulee sianlihan syöminen.

Hassania yhdistää Knausgårdiin myös suomentaja, skandinaaviset kielet taitava Katriina Huttunen, jonka kääntämää runoutta en muista aiemmin lukeneeni. Käännösjälki on korkeatasoista; silmiin pistävät lähinnä muutamat väärät sanamuodot, jotka kielivät (kohukirja)kiireestä ja oikoluvun puutteesta. Alkuteokseen tarkemmin tutustumatta monet Huttusen käyttämät sanat myös tuntuvat hieman konservatiivisilta valinnoilta, sillä tekstien sävyn perusteella on vaikea uskoa Hassanin tanskan olevan näin yleiskielistä    

Hassanista tuli Tanskan puhutuin ilmiö, kun sanomalehti Politiken (sama joka julkaisi kuuluisat Muhammed-pilakuvat melkein kymmenen vuotta sitten) lokakuussa 2013 julkaisi hänen haastattelunsa otsikolla Jeg er fucking vred på mine forældres generation (Olen fucking vihainen vanhempieni sukupolvelle). Tämän jälkeen Hassan on saanut lukuisia tappouhkauksia ja kerran yritettykin tappaa juna-asemalla Kööpenhaminassa; hän liikkuu nykyisin turvamiesten kanssa. Haastattelun korostama sukupolvikapina on myös runokokoelman polttoainetta, ja harvoin siihen törmää näin jyrkässä muodossa. Näiden säkeiden jälkeen on vaikea löytää kotimaisesta kirjallisuudesta mitään esimerkkejä kliseeksi muodostuneesta sukupolvien välisestä kuilusta.

Hassan kirjoittaa CAPS LOCK koko ajan pohjassa, mikä tekee hänen runoutensa harvoista suvantovaiheistakin huutoa. Ratkaisu on sisällön valossa perusteltu, vaikka se tekeekin laajan kokoelman alusta loppuun lukemisesta puuduttavan kokemuksen. Alussa järkyttävät väkivallan kuvat (”VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ/ YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA”) arkipäiväistyvät teoksen kuljettaessa nimihenkilöä lapsuutensa päiväkodeista ja Palestiinan-matkoilta kohti nuoruuden koulukoteja, varkauksia, huumekauppoja – ja kirjallisuutta.

Sisällöltään Yahya Hassan onkin kuin mikä tahansa nuoren miehen kehityskertomus, nurinkurinen kehitysromaani. Hassan näyttää subjektiivisesta näkökulmasta ne olosuhteet, jotka synnyttävät moniongelmaisen nuoren miehen. Ääripatriarkaalinen kulttuuri, uskonnollinen puhdasoppisuus ja sen mahdollistama tekopyhyys, vanhempien sopeutuminen uuteen kotimaahansa vain sosiaaliturvan nostajina ja hyötyjinä, tuon yhteiskunnan byrokratia ja laitostuminen, oikeuslaitoksen hampaattomuus; nämä ovat aiheita, joista puhutaan kiertelemättä, mikä on saanut myös äärioikeiston lukemaan Hassanin runoja ja näkemään niissä tavoitteitaan vastaavia näkemyksiä.

Hassan myös ottaa haltuun rasistien kieltä puhumalla omasta etnisestä joukostaan ”ählämeinä”, joista erottuvat esimerkiksi lähiöiden kurdit ja ”neekerit”. Hän ei kuitenkaan tarjoa toimintaohjeita tai poliittisia suosituksia, vaan yksinkertaisesti käyttää katujen kieltä kuvaamaan katujen näkymiä. Äärioikeistolainen tai rasistinen tulkinta on suppea ja vastuuton jo ennen kuin moraalikeskustelu edes alkaa, sillä se runnoo runojen moninapaisen ja valtakeskuksettoman maailman osaksi valmista ideologiaa ja viholliskuvaa.

Muodon ja typografian monotonia saa runot tuntumaan sisältöään värittömämmiltä – aivan kuin lukisi betoniseinästä jo hieman haalistunutta graffitia. Tämä harmaus on lukijan läpäistävä, minkä itse huomasin onnistuvan lukemalla runoja ääneen. Lausuen huomaa parhaiten niiden oivallisen rytmin: säkeet ovat ketjuuntuneita minimaalisia yksikköjä, joita teonsanat ohjaavat. Pysähtyneitä kuvia on vähän, liikettä runsaasti. Säkeistä on karsittu täytesanat, niin että syntyy elokuvallinen vaikutelma, asiat vain näytetään: ”KYMMENEN MINUUTIN KULUTTUA TULI TOINEN VANGINVARTIJA/ PORTAITA ALAS/ PARI OVEA / PITKÄ KÄYTÄVÄ JOKA VEI MEIDÄT OIKEUSRAKENNUKSEEN/ ÄITI ITKI YLEISÖN JOUKOSSA” (s. 83)

Tässä rytmissä, josta kuulee tekijänsä taustan hiphop- ja spoken word –kulttuureissa, on paljon sellaista mikä Suomenkin runoudessa on viime aikoina ollut nupullaan. Liike on runoanalyysista kohti kokemuksellista lukijuutta/kuulijuutta, jossa helpommin lähestyttävä rytmi on tärkeä tekijä. Staattiseksi koettua modernistista kuvaa runon perustilana on jo horjutettu niin monesta kulmasta, että se seisoo jalustalla korkeintaan horjuen, mutta imagismi on edelleen hyvä referenssi, jota vasten luodata muutoksia. Yhtäältä Yahya Hassanin kaltaisen kirjan voi nähdä symbolisen kuvan kuolinpaikkana – onhan tämä dynaamista liikkeen runoutta, jota luetaan nopeasti, niin että kohosteista kuvaa ei näy, koherenttia tulkintaa synny.  Hassan ei kirjoita esteettisen vastakkainasettelun inspiroimana, tai ainakin asetelma on jokin toinen kuin kokeellisen suhde moderniin. Että runo näyttää tältä, muutamasta rivistä yli kolmeenkymmeneen sivuun säkeiksi ladottua tapahtumista, on luonnollinen asia, kuin autovarkaan kiihtynyt hengitys.

Toisaalta Yahya Hassania ei ole syyttä verrattu Rumiin, vaikka vertaus onkin nuorelle tanskalaiselle turhan imarteleva. Tämä ehkä maailman suosituin runoilija kohotti arkisen symboliselle tasolle;  samoin Hassanilla etenkin suhde lapsuuteen, vanhempiin ja sitä kautta islamin kulttuuriperintöön johtaa usein välitöntä havaintomaailmaa syvempiin rinnastuksiin: ”LÄIKYTÄN KAKSIKYMMENTÄ LITRAA PIMEYTTÄ/ JA LAPSUUDEN PITKIN SEINIÄ/ KIVIKAUTINEN KÄSI PEHMEÄKANTISELLA KORAANILLA/ EHKÄ OLISIN RAKASTANUT SINUA/ JOS OLISIN OLLUT ISÄSI ENKÄ POIKASI” (s. 103) Tässä puhuja kokee itsensä irti repäistyksi pitkästä ketjusta isiä ja poikia, koko heidän perinteestään.

Tällaisiin lyhyempiin runoihin tiivistyvät kokoelman merkitykset, mutta mieleen jää parhaiten se rytmi, jolla Hassan pitkissä runoissa huolettomasti kuljettaa kuviaan: ”APAATTINEN TUNNE MAHASSA/ KÄRYÄVÄ TUPAKKA/ BUSSISSA NARKKARI/ LEIKKIPAIKALLA ADHD-LAPSIA/ IHMISET RIEMUITSEVAT KUN MYRSKY KURITTAA USA:TA”.  Nämä yksinkertaiset havainnot kokoavat pala palalta tarkkaa kuvaa Kööpenhaminasta ja maailmasta, joka tuntuu tässä kirjassa vielä jäävän kesken, käsittelemättömien traumojen vyöryn alle. Toivottavasti tämä lahjakkuus löytää tulevaisuudessa muitakin aiheita kuin itsensä, sillä lopulta hän on parhaimmillaan ympäristönsä tarkkailijana.

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi