Pohjapiirros

16.6.2015 :: nro 81, Pääkirjoitukset

Runotekstiä verrataan usein nuotteihin tai partituuriin: itse teos, runo, syntyy vasta lukijan kokemuksessa tai tulkinnassa. Paperia vasten piirtyvät säkeet mieltyvät luennan pohjapiirrokseksi, rakentamista odottavana ja ohjaavana hahmotelmana. Ajatus pohjapiirroksesta liittyy kysymyksiin tekstin tilallisuudesta ja sivuilta aistittavasta asetelmallisuudesta. Mittakaavat vaihtelevat sen mukaan, kuinka runoilija sommittelee kokoelmansa. Tässä numerossa pohjapiirros toimii mainittuja teemoja kokoavana käsitteenä ja samalla tienviittana laajempiin rakentamisen ja arkkitehtuurin kuvastoihin.

Runon ja rakennuksen analogiaa voidaan lähestyä ainakin kahdesta suunnasta. Yhtäältä runo on arkkitehtoninen kokonaisuus, jonka odotetaan noudattavan tiettyjä muotoiluperiaatteita. Tekstin on vähintäänkin pysyttävä koossa, vältettävä väärää geometriaa ja tarjottava lukijalle sekä kulkureittejä että tilaa hengittää. Muodon ulottuvuuteen liittyy likeisesti runon funktionaalisuuden eli käytettävyyden vaade. Funkkis-arkkitehti Le Corbusierin (1887–1965) teesiä, jonka mukaan talo on kone asumista varten (une machine-à-habiter), voidaan kaiketi soveltaa myös runouteen – tosin joskus teksti voi potkaista talon käyttöohjeita hallitsemattoman asukkaan pihalle.

Le Corbusierin teesin myötä liu’umme runon ja rakennuksen toiseen kaltaisuuteen, runoon asumuksena. Raisa Marjamäki toteaa esseessään Näkymättömän pohjapiirros, että kirja on ”pohjapiirros lukukokemukselle, joka on asumus”. Runoteokset ja jopa yksittäinen runo voivat kotoistaa maailman piirtämällä merkitysten piirejä. Runo sisältää ehdotuksen tietynlaisesta omalakisesta tilasta ja tarjoaa vihjeitä kuvien ja ajatusten välisistä väylistä. Toisaalta runo voi myös tehdä tyhjäksi yritykset rajata ja piirtää kirkasta kuvaa maailmasta. Olli-Pekka Tennilän essee Tiloista ja solmuista ehdottaa kirjallisen tilan muistuttavan kokemukselliselta pohjapiirrokseltaan ennen kaikkea labyrinttia, jossa sisä- ja ulkopuoli vuotavat toisiinsa. Teksti ”janoaa jotakin todellista, jonka vain lukija voi antaa”.

Tennilä nostaa esseessään esiin ajatuksen runosta ennen kaikkea muodon sanelemana yksikkönä. Historiallisesti runomitta on toiminut tärkeimpänä runon muotoutumista ohjaavana periaatteena, mutta tiukkojen metriikan vaatimusten hälvetessä vapaarytminen runo on hakenut muodon perustaa toisaalta. Tilan merkitystä ja merkityksen tilallisuutta korostavan modernin runouden kivijalka on vuonna 1897 julkaistu Stéphane Mallarmén runo Un Coup de Dés (Nopanheitto, suom. Helena Sinervo). Mallarmé julisti ”sanasävellyksensä” saatesanoissa valkoisen sivun kantavan merkitystä ja korosti runon spatiaalista ulottuvuutta. Valkoisen kantamiin merkityksiin syvennytään Tiina Lehikoisen esseessä Hahmotelma valkoisesta – värioppia runon tiloista.

Timo Salon esseessä Tahrainen kartta – kuten Marjamäenkin tekstissä – kysymykset tilallisuudesta ilmenevät tulkinnan tason lisäksi muodon tasolla. Tekstit jättävät lukijalle runsaasti tilaa vaeltaa merkitysten välissä. Salon esseessä aforistinen vimma yhtä lailla muotoilee ja pakenee muotoa: ”kysymys tämän- tai tuonpuoleisesta ei koske sitä, mikä on kartoitettu ja siten tarkoitettu silkaksi kartaksi”. Karttojen ja kartoittamisen äärellä tullaan myös Anna Tomin esseessä Väkivallan maantiedeGalindez ja paon tilat. Tomi nostaa esille kysymyksen modernistien ihailemasta maanpakolaisuudesta ja pakotetuista tiloista analysoidessaan argentiinalaissyntyisen Diego Brunon installaatiota Galindez (2015).

Numerossa julkaistavista runoista Tennilän mainitsemat solmukohdat sisäisyyden ja ulkoisuuden välillä ilmenevät kirjaimellisimmin Jani Huovisen runossa ”Huivi”, jossa kuvattu esine sulaa kiinni tunteeseen ja huivia kantavaan henkilöön. Arja Karhumaa törmäyttää visuaalisissa runoissaan tekstisisältöjä ja eri tekstityypeiltä lainattuja muotoja tavalla, joka asettaa graafisten tekstipintojen luonnollisuuden kyseenalaiseksi. Samoin Henriikka Kontimon Luontolauseet -kylttiteoksessa totuttu opas- tai kieltokyltin muoto valjastetaan runokielen käyttöön.

Sirpa Kyyrösen runoissa toisto ja variaatio rakentavat tilaa, jossa liikkeessä olevan labyrintin tavoin seinät ja väylät vaihtavat paikkaa. Myös Mari Laaksosen runosarja nojaa muuntelun voimaan ja tutkii maiseman luonnetta fraktaalimaisen rakentumisen kautta. Lukija saa ohjailla säkeiden virtaa sivurajan yli taivuttamalla sivuja eteen- ja/tai taaksepäin pitkin katkoviivaa.

Virpi Vairisen runosarjassa ja Ulla Korhosen proosarunossa ”Siemen” puhunnat suunnataan poissaolevalle. Jotain on tapahtunut, muuttunut, ja jotain uutta on syntymäisillään. Janne Nummelan runot antavat puolestaan kirjaimellisesti uuden elämän Matti Tiisalan jälkeen jääneille runoille sarjassa Suren toki sitä että tämä ei ole runouttani.

Mukana on myös Riikka Johanna Uhligin valikoima ja kääntämä kokonaisuus saksalaisten nykyrunoilijoiden Björn Kuhligkin, Katrin Marie Mertenin ja Ansgar Riedißerin tekstejä sekä visuaalisen runoilijan Keiichi Nakamuran teos For Rodchenko.

Seuraavan Tuli&Savun teemana on Elitismi. Lehti ilmestyy syyskuussa, ja loppuvuodesta ilmestyvän, vuoden viimeisen numeron teemana on Ilmasto. Mutta ei siinä kaikki: syksyllä julkaistaan myös Tuli&Savun 20-vuotista taivalta hurraava juhlajulkaisu, jossa käsitellään lehden elinaikana runoudessa tapahtuneita muutoksia ja murtumia. Kesän yli kannattaa taas malttaa!

Tiina Lehikoinen
Jouni Teittinen

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi