Elävä kuva

5.5.2015 :: nro 80, Pääkirjoitukset

Elävä kuva on elokuvasta käytetty synonyymi, mutta myös runoudessa kuvat ovat elossa ja liikuttavat merkityksiä. Kielikuvat ovat runouden ikivanhaa käyttövarantoa. Kielen kuvallisuuden on katsottu ilmenevän kirjallisuudenlajeista kaikkein rikkaimmin juuri runoudessa, sillä runot tunnustelevat kieltä sen konventionaalisia käyttötapoja kyseenalaistaen. Historiallisesti kuvallisuuden tärkein tehtävä oli pitkään havainnollistaa runon sanomaa ja tehdä lukijaan retorinen vaikutus. 1700-luvun lopulta lähtien vahvistui länsimaisessa runoudessa runokuvien itsenäinen voima, omakohtaisuus ja henkisyyskin. Romantiikan viitoittama kehitys kohti kuvien autonomiaa jatkui myöhemmin runouden modernismeissa.

1900-luvun taitteessa syntyneille ismeille oli tyypillistä runsas trooppien ja figuurien käyttö – tekstit rehottivat erilaisia merkityksen siirtymiä, metaforia ja puhekuvioita. Surrealistit ja dadaistit muurasivat kuvastoillaan usein kryptisen monihahmoista runokudosta, kun taas imagistit etsivät runolta itseriittoista, pelkkyydessään valaisevaa puhdasta kuvaa. 1950-luvun tienoilta lähtien kuvainpalvojat ovat saaneet rinnalleen myös vastaliikkeitä. Käsitetaiteellinen tai minimalistinen runous tuntuu usein viestivän, että kuvien on kuoltava jotta ajatus voisi elää. Mutta ajattelu ei koskaan pääse kovin kauas kuvista. Ne elävät kaikkialla, missä ollaan tekemisissä kielen kanssa.

1900-luku oli kuvan vuosisata, pitkälti kiitos 1890-luvulla syntyneen uuden taidemuodon, elokuvan ansiosta. Tämän Tuli&Savu-numeron keskiössä on elokuvallisuus ja kielikuvalliset limittymät runon ja elokuvan välillä (videorunoutta emme tällä kertaa käsittele). Tiettyjen elokuvahistorian kulttiohjaajien (Fellini, Cocteau, Švankmajer, Deren, Buñuel, Tarkovski, Pasolini, Angelopoulos, Rocha, Greenaway, Bergman, Jodorowsky, Tarr – joitakin mainitaksemme) teosten yhteydessä puhutaan runoudesta ja runollisuudesta, mutta harmittavan usein elokuvista kirjoitetuissa analyyseissä ”runous” typistyy vain narratiivin epäkonventionaaliseen järjestykseen, juonen irrottamiseen tapahtumien kronologisesta kulusta. Toinen – ja paljon rikkaampi – yhtymäkohta elokuvan ja runon välillä vallitsee kielikuvien alueella. Esiin nostettujen ohjaajien teoksille on ominaista symbolien, alluusioiden ja erilaisten visuaalisten vihjausten käyttö sekä kokeileva suhde kuvakerronnan konventioihin.

Tällöin runollisuus ymmärretään merkityksien muuntelun ja muuntautumisen omalakiseksi maastoksi, ja runollisiksi nimetyissä elokuvissa runollisuutta ilmentää ohjaajan tapa käyttää elokuvan kieltä runoudelle tyypillisellä tavalla. Kyse on hienovaraisista latauksista, lykkäyksistä, merkitysten kasaumista ja yhteensopimattomien aineksien naittamisesta keskenään. Kaisa Ijäksen essee Merkintöjä elävän kuvan ja runon kohtaamispaikoista sekä Juha-Pekka Kilpiön essee Kinekfrasis ja optinen kirjakoje, joka tarkentaa erityisesti intermediaalisuuden haasteisiin, kartoittavat näiden kahden taiteenlajin mahdollisia yhtymäkohtia. Konkreettisen esimerkin runon ja elokuvan rinnakkaissoljunnasta tarjoaa Harry Salmenniemen ja Mika Taanilan tekeillä olevasta lettristisestä elokuvasta Mannerlaatta tässä numerossa julkaistava esinäytös. Tiina Lehikoisen essee Kurkistus ”vertikaaliseen” kerrontaan – Maya Derenin perintö sivuaa puolestaan Maya Derenin kulttielokuvan Meshes of the Afternoon kuvakerronnan ja Derenin teoreettisten näkemysten suhdetta runouteen.

Eino Santanen totesi noin 10 vuotta sitten Helsingin poetiikkakonfenssissa (yhdessä Aki Salmelan kanssa laatimassaan puheenvuorossa), että runoilijoiden kannattaisi tutkia enemmän elokuvaa. Santasen mukaan lajien väliltä on löydettävissä erityislaatuinen suhde, joka ei pelkisty pelkästään Sergei Eisensteinin ajatuksiin montaasista elokuvan runokielenä tai pinnallisten vertauskuvien lainaamiseen elokuvan puolelta runouskritiikin tarpeisiin. ”Nopeat leikkaukset” ovat eräs nykyrunopuhetta 90-luvulta lähtien kliseeksi asti leimannut piirre, mutta se, mitä näillä leikkauksilla tarkoitetaan, jää usein epämääräiseksi. Välillä tuntuu, kuin kyse olisi vain uuden terminologian lumosta, sillä runot ovat kautta aikain rakentuneet yllättäville käännöksille ja asentojen muutoksille. Rikas retoriikan traditiomme ja puhekuviot mahdollistavat monenkirjavan kerronnallisen akrobatian ja verbaaliset lavasteleikit, ja leikkaukset kuuluvat yhtä elimellisesti runoon kuin elokuvaan. Kuten Kaisa Ijäs esseessään toteaa, myös elokuvan voi monella tapaa nähdä jäljittelevän runouden kieltä.

Santanen peräänkuulutti alustuksessaan ”kuvan ja kielen yhteistyötä joka samanaikaisesti suhtautuu itseensä lavasteena ja purkaa lavastusta, tuottaa hajoavaa ja kasautuvaa maailmaa, hengittävää kieltä ja kuvaa joka on samanaikaisesti täysin tietoinen ja tiedoton itsestään”. Hän kuitenkin täsmensi, että pelkän vieraannuttamisen sijaan sekä elokuvan että runouden on kyettävä ”koskettamaan lukijaansa silloin kun tämä on menettänyt toivonsa kosketuksen suhteen”. Me uskomme samaan, vaikka toki taiteenlajien ”kosketustavoissa” on myös erityispiirteensä ja eronsa.

Elokuvalle tyypillisen episodimaisen kerronnan soveltamisesta runouteen vaikuttavan esimerkin tarjoaa Ville Luoma-ahon runosarja Aallokko. Elävän kuvan runokattauksesta löytyvät myös Anna Tomin suomentama valikoima australialaista nykyrunoutta – Astrid Lorange, Alison Coppe ja Kathryn Hummel –, sekä runoja Niina Oisalolta, Tuulikki Poutiaiselta, Juuso Paasolta ja Tomi Sonsterilta. Käännösesseenä esittelemme Joyelle McSweeneyn esteettis-eettisen manifestin ”Hyönteisaikaa”, jonka hahmottelemassa nekropastoraalissa liittyvät yhteen melkein-kuollut ja melkein-elävä, jäte ja laulu.

Seuraavan numeron teemana on Pohjapiirros. Sulaa kevättä!

TIINA LEHIKOINEN
JOUNI TEITTINEN

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi