Bei Dao: Puhun peilille kiinaa. Valitut runot. Suomentanut Pertti Seppälä. Basam Books 2013. 155 s.
Voisi olettaa, että Kiinan suurella yleisöllä ja pohjoisamerikkalaisella kokeellisen runouden kentällä on varsin erilainen runomaku. Bei Daon kohdalla näin ei kuitenkaan ole, vaan suosituimpana kiinalaisena nykyrunoilijana pidetyn kirjailijan tuotanto on valtavan rakastettua mitä erilaisimpien piirien keskuudessa. Hän on saavuttanut kotimaassaan lähes supertähden suosion ja jonkinlaisen virallisen tahon myötämielisyyden, toisaalta hänen runonsa ovat saaneet toimia iskulauseina Kiinan hallintoa vastustavien demokraattien banderolleissa. Ristiriitaista? Ei oikeastaan. Runoilijan klassillinen tiiviys ja moderni kielitajuisuus aukenevat niin poliittisen analyysin kuin kielifilosofisen kehittelyn suuntaan.
Jo oli siis aikakin, että Bei Daon tuotannosta saadaan kattava suomennosvalikoima. Ja mitä sen kääntyvyyteen tulee, voi runoilijan vuodesta 1989 jatkuneen maanpakolaisuuden nähdä ainakin siinä, että hänen runonsa on tavallaan kirjoitettu käännettäviksi, maailmanlaajuiselle yleisölle. Bei Daon runokielen leimallinen syntaktinen yksinkertaisuus liittyy nimittäin yhtäältä Misty Poetry -koulukunnan hämärän kuulaaseen minimalismiin, mutta kertoo toisaalta niin tosiasiallisesta kuin henkisestäkin maailmankansalaisuudesta.
Hänen runoudellaan ja kielellään ei ole isänmaata, vaan ”sanojen maanpakolaisuus on alkanut”, kuten hän kirjoittaa eräässä runossa pian sen jälkeen, kun on päättänyt lopullisesti olla palaamatta Kiinaan, jossa tuhansia mielenosoittajia on juuri surmattu Taivaallisen rauhan aukiolla. Myös Bei Daon säkeet ovat verilöylyä edeltäneissä tapahtumissa koristaneet banderolleja ja niitä on lausuttu ääneen. Language-runoilija Michael Palmerin sanoin Bei Dao ”matkustaa ilman passia”. Samaa voi jossain määrin sanoa koko Misty Poetry -koulukunnasta, joka alun perin syntyi vastarintana kulttuurivallankumouksen rajoituksille: Tänään-lehti (Jintian), jonka ympärille koulukunta Kiinassa ryhmittyi, on vuodesta 1990 asti toiminut Kiinan ulkopuolella.
On kiinnostavaa, miten paljon poliittisia käyttötarkoituksia Bei Daon runoille on löydetty siitä huolimatta, että ne tuntuvat jollain tavalla hylkivän ajallis-paikallisia kiinnekohtia – saati siitä, että runoilija itse ei ole halunnut runojaan käytettävän poliittisiin tarkoituksiin. Tässä valossa niin Palmerin kuin muidenkin language-runoilijoiden kiinnostus on enemmän kuin ilmeistä: Bei Daon runous jos jokin vastustaa vääjäämättömästi yritystä erottaa lyyristä poliittisesta – ei kurottamalla päivänpolttavaan validiteettiin vaan päinvastoin kääntymällä tiheään symbolismiin, joka sekä pakenee ahtaan kulttuuri-ilmaston rajoitteita että parodioi niitä.
Bei Daon runoudella on siis ainakin se ilmeinen agenda, että se kieltäytyy sosialistisen realismin vaatimuksesta, mikä onkin ollut syynä vaikeisiin väleihin Kiinan hallinnon kanssa. Näin ollen käännettäväksi kirjoitettu runous ei hengi niinkään kaupallista pelisilmää vaan resistanssia kulttuurissa, joka vaatii kirjallisuutta vastaamaan nimenomaan kansallisen yleisön tarpeisiin. Henkisessä maanpakolaisuudessa on kyse kapinasta, ei solipsistisesta vieraantuneisuudesta romanttisen kliseiseen tapaan.
Bei Daon runous asettuu näin ollen vastustamaan sekä poliittisen järjestelmän kollektivismia että lyyristä eskapismia ja tuo fokukseen autenttisen ja monikerroksisen subjektin.
”Kokoelmat”-runo alkaa: ”Ikkuna muodostaa taivaalle kehykset / taivas kuuluu kokoelmiini” ja päättyy käänteiseen toteamukseen ”minä kuulun taivaan kokoelmiin”; havainnoiva tietoisuus piirtää maailmalle rajat, toisaalta maailma piirtyy havaintoon. Tyypillisen kiastisen kuvion kautta runoilija myös tavallaan kehystää koko runon ja muistuttaa taiteen toimivan eräänlaisena kokemusta ja ajattelua ohjaavana tahona.
Ylipäätään taiteen mahdollisuus antaa hahmottomalle hahmo näyttäytyy tärkeänä: ”tuo sinfonia on sairaala / joka järjestelee kuolevaisten maailman kaaosta”. Tässä kirkastuu se eettinen visio, joka lävistää runoilijan tuotantoa: runous muuttaa maailmaa muuttamalla kieltä.
Bei Daon runoissa monihahmotteisuus on keskeistä, ja paikoittaisesta allegorisuudesta huolimatta representaation kohteena on yhtä paljon kieli kuin maailma. Bei Daon ilmaisu on teknisesti kellontarkkaa, vaikkakin näennäisen pakotonta ja orgaanista. Toistorakenteet ja peilauskuviot luovat huikaisevan monimutkaisen rakenteen, jossa niin maailma kuin kieli näyttäytyvät samanaikaisesti uusina ja ikiaikaisina. Kuten puhuja ilmaisee, ”kaikki puhe on toistoa / kaikki kohtaamiset ovat ensikohtaamisia”. Kieli on aina jollain tavalla vierasta, ”kenties jonkinlainen etäisyys maailmasta”.
Pertti Seppälän suomennoksissa runot kaikuvat sitä chiaroscuroa, kirkasta hämärää, joka yhdistää alun perin halventavassa tarkoituksessa nimettyä ja sittemmin vakiintunutta Misty Poetry -ryhmittymää – vaikkakin, kuten suomentaja huomauttaa, kyseessä on ennemmin kapinallisen epäselvä imagismi kuin romantisoiva utuisuus. Suomennosvalikoima on onnistunut ja esipuheessa valaisevasti esitelty läpileikkaus Bei Daon tuotannosta. Teos toimii kokonaisuutena myös visuaalisesti – ainoastaan yhdellä käden sormilla laskettavissa olevia alaviitteitä en nähnyt tarpeellisina vaan pikemminkin hivenen häiritsevinä.
Valikoima heijastelee edustavasti runoilijan tuotannon kehityskaarta, jossa alkutuotannon toistorakenteet – kuten poliittiseksi sloganiksi muodostuneen ”Vastaus”-runon painokas ”en usko” – vaihtuvat yhä surrealistisempaan ja mystisempään ilmaisuun: ”kumiseva pronssikello paisuu / iltapäivän kävelijät / kutsutaan mukaan ajan merkitykseen”.
Ajan merkityksestä Bei Daon runoudessa pitkälti on kyse. Toistuva peilimetafora viittaa toisaalta buddhalaisen perinteen mukaisesti mieleen peilinä, toisaalta peiliin katsova näkee ”asioita kaukaisesta menneisyydestä”. Vaikka pettymyksen teema kulkee runoilijan tuotannon läpi, hänen minimalisminsa viestii hiuksenhienoa mahdollisuutta lapsenkaltaiseen viattomuuteen. Niinpä käpertyminen kokemukseen on oikeastaan tapa käsitellä historiaa yksilön, ei niinkään järjestelmän näkökulmasta. Pohjimmiltaan Bei Dao onkin syvällisen eettinen ajattelija, jonkinlainen eksistentialisti. Kollektivismin ja solipsismin välimaastosta löytyy vastuu.
Anna Tomi