Kirjoitus|Pää

12.5.2014 :: 76, Pääkirjoitukset

Lapsenlapsia tarkkaillaan, säätilaa havainnoidaan. | Onnellinen onneton, onneton onnellinen | kaupunkikierros alkaa, | hiekkaämpäri kantaa näkymätöntä itkua. | Haastavinta yksilölle ja yhteisöille asetetuissa vaatimuksissa on se, että ne ovat useasti täysin ristiriitaisia. | ”Niin kauan kuin on tietoisuutta, on todellisuuden pahoinpitelyä.” |

Puhtaimmillaan hetkellistä ja ainutkertaista | – | Lukija joutuu viimeistään tässä vaiheessa pohtimaan, onko tekstejä yhä tulkittava | Random-runous on nimittäin | hajautettua maisemaa ilman kohtia, joihin katse voi kiinnittyä. | Impulsiivinen, utelias, moniaalle poukkoileva tyyli tuottaa hienoja kiteytyksiä: | ”JUMALA NÄKEE KAIKEN!” | Niitä ilmestyy säännöllisesti, muutaman vuoden välein. | Ne kerääntyvät koulujen, yliopistojen ja kaupunginosien ympärille. |

Nykyään on kovin vaikea olla radikaali | Don Juanin lapsuus oli hänen ohuuttaan | Kun ei tarvitse huolia jokapäiväisestä leivästä, murheet vaihtuvat toisiin, toisinaan juuri niin keinotekoisiin kuin tehotuotetut elintarvikkeet. | Eikö sama merkityksettömyyden pelko kummittele meidänkin ajattelumme ja toimintamme taustalla? | MINKÄ TAKIA MÄ EN OO NÄHNY MISSÄÄN JUTUSSA, ETTÄ MOTÖRHEAD KIRJOTETTAS MOTOERHEAD, KUN TAAS SUOMALAISET HIIHTÄJÄT OLI AINA HAEMAELAEINEN? | Runoilijoista tulee informaation kerääjiä ja järjestelijöitä, erilaisten artefaktien välittäjiä. | ”A neuron has no mind”, huomauttaa runoilija Charles O. Hartman. | Hän pelaa ehkä mieluummin Grand Theft Autoa. | Parhaiten se onnistui rauhallisesti sohvalla makoillen kuulaan tummana syyspäivänä. | Tunnelma on lapsekas. |

Mitä sitten on random-runous? | Miten? | En ole varma, ehkä vapauttavasti. | Outo häkki |

Kaikkein pyhimmäksi nostetaan elämä, sen häikäisevyys, jonka äärellä olisi rauhoituttava ja keskityttävä. | Tapahtuman aamuna, ennen kotoa lähtöään, a. kehotti äitiään varautumaan hyviin uutisiin. äiti luuli että sulhasehdokas olisi tulossa vierailulle | ylväs vuoren korkuinen vuosi, Grossglockner, 3798m  | Yleisö nauraa, mutta jokin on pielessä. |  Mieleen tulee Johanneksen evankeliumin sanat: ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.” | Sanoista tulee asioita. |

Musta raskas auto | Tällaiset kirjat ansaitsisivat kunnollista paperia ja ajatuksella tehdyn, yksilöllisen ilmiasun. | Ne tuovat vieraan järjestelmän kirjallisuuden oletusarvojen sisään | tämä on nyt tässä, tässä ollaan, tämän jutun äärellä. | Hänen huulensa korvaa pieni perhonen | tarvittaisiin lisää syvyyttä. |

”Älä valita”, kanssani iltaa seuraamaan tullut pakistanilainen kirjailija Shandana Minhas sanoo, ”tää on just hyvä lämpötila” | ideologia, jota vastaan he taistelevat, on subjektiivisuus, lyyrinen tunnustuksellisuus: puhuvaan minään sitoutuva ääni. | I WAS HERE | En usko. | Sen tähden runon on rikottava järjestystä, | Se ei ois jotenkin se TRUE ois SE. NÖRSK! Tappelis. Why I left Google? Jos kirjottaa. Toinen on: Why so serious? | Ainoastaan kerran värähdin ilosta. |

 

*******

 

Demonstroidaksemme sitä, mitä random saattaa olla, koostimme yllä olevan tekstin tämän lehden runoista, esseistä ja arvosteluista poimituista sitaateista. Parhaiten randomin käsitteeseen pääsee kuitenkin kiinni laskemalla lehden tai runokirjan käsistään ja viettämällä muutaman aamuyön tunnin selaillen vaikkapa 9gag.com-sivuston kuvia.

Suomen kielen sana satunnainen tavoittaa jotain randomin monimerkityksisyydestä: kyse voi olla arkipäiväisestä tai kasuaalista (kuten satunnainen ohikulkija), mutta yhtä hyvin ja joskus samaan aikaan arvaamattomasta, sattumanvaraisesta. Jostain jota täytyy tuijottaa koska se vain on siinä, niin kuin vuori jolle nyt vain pitää kiivetä. Tai niin kuin runo.

Satunnaisuutta ei mielletä helposti runolliseksi hyveeksi, mutta eikö randomiin liittyvä ennustamattomuus ole elementaarinen osa runoutta? Onko runous aina jollain tapaa randomia? Nykyrunoudelle tyypillinen asioiden outouttaminen saattaa hermostuttaa makunystyröiltään klassista lukijaa. Kohosteisen kielellisyyden avulla tuotettu vieraus häiritsee, ja ensilukemalta vaikuttaa, ettei tekstissä ole logiikkaa. Erika Laamanen kartoittaa esseessään ”Random-runous: yritys määritelmäksi” satunnaisuutta ja outoja leikkauksia hyödyntäneen runouden historiaa. Se kysyy peruskysymyksiä: tarvitseeko runoutta välttämättä ymmärtää, tarvitseeko sen kommunikoida. Korkeissa lämpötiloissa (kuten runoissa) alkavat irralliselta vaikuttavat elementit kuitenkin rakentaa odottamattomia yhteyksiä, tässä numerossa esimerkiksi Juhana Vähäsen montaasivaikutelmaa hyödyntävissä säkeissä.

Pelkkä satunnaisuus ei randomin määritelmäksi riitä, sillä kielen ja kulttuurin nettiytymisen myötä random on kasvanut kulttuuriseksi käsitteeksi ja virtaukseksi, joka ei tyhjene yhteenkään selitykseen tai ilmiöön. Se on kuolevan postmodernismin viimeinen pamahdus digitaalisessa maailmassa, jossa kaikki kohtaa kaiken. Sitaatit, valokuvat, laulunpätkät ja muut kulttuurin atomit ovat hyperaktiivisessa yhteenliittymisen ja hajoamisen prosessissa, jossa merkityksen elinikä on miljoonasosasekunti. Random on eräänlainen hiukkaskiihdytin.

Mitä randomin estetiikka sitten tuottaa? Se tuottaa yksisarvisella ratsastavan sombreropäinen kissan, joka ampuu natseja sateenkaarilla. Se poimii populaarikulttuurista jonkin epäonnistuneen valokuvan, monistaa sitä loputtomiin ja liittää siihen kuvatekstejä, jotka tiivistävät nykyelosta jotakin triviaalia mutta oivaltavaa. Se on Taru sormusten herrasta -elokuvista poimittu Boromirin lähikuva, jonka päällä lukee: ”One does not simply / walk into Mordor”, tai ”One does not simply / stop eating Pringles”. Se on myös takaa-ajokohtaus kuvittamassa kysymystä ”Onko normaalia jos 14 vuotias poika kirjoittaa runoja?” (Gary Sullivan: ”Olenkohan emo?”, s. XX [tähän sarjiksen sivunro]). Useimmiten random on kollektiivista, se on kansantaidetta. Sillä ei voi olla yksilöllistä tekijää eikä oikeastaan kokijaakaan; se tuottaa vain universaalia huvittunutta hämmennystä.

Esseessään ”Meemeistä ja runoudesta” V. S. Luoma-ahotarkastelee tämän internetin random-karnevaalin ja runouden välistä siltaa. Pohdinta siitä, mitä annettavaa suhteen osapuolilla voi toisilleen olla, ei ole vailla epäilyksen ja varoituksen sävyjä: ”Yleensä alakulttuurit ja lieveilmiöt menettävät kaiken potenssinsa viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjaoppineet tulevat apajille määrittelemään ja inisemään kokemuksen pinnallisuudesta, tai kun meemejä yritetään siirtä painetun sanan maailmaan.”

Teemu Manninen puolestaan raportoi globaalin kulttuurimme syntysijoilta Yhdysvalloista kirjoituksessaan ”Outo häkki: Amerikkalaisen nykyrunouden lähteillä”. Hän kertoo runoudesta, joka etsii kuumeisesti uutta, yrittää päästä olemisen ytimeen, mutta tuntuu samalla käpertyvän sisäänpäin, jäävän radikalismissaan yliopistokampusten ja niitä kansoittavien intellektuellien keskinäiseksi puuhasteluksi.

Numerossa debytoivat runoillaan Ulla Kurikka sekä Saku Soukka. Mukana on uusia töitä myös Jusu Annalalta ja Maarit Mustoselta. Käännöstarjonnasta vastaavat brasilialainen Álvaro Alves de Faria ja portugalilainen Jorge Melícias (suom. Rita Dahl) sekä ranskalaisen Franck Leibovicin sarja Kiinalainen muotokuva nro 9 (suom. Miia Toivio). Leibovicin runoissa netistä haetulla materiaalilla ei rakenneta hetkellistä leikkisyyttä: kyse onkin aina siitä, millaisia mahdollisuuksia ”materiaalin uudelleenohjaaminen” teksteille avaa, kuten Leibovici jälkisanoissaan selventää. Kaikkeen tähän johdattelee numeron aloittava Black Mödernism -liikkeen manifesti.

Seuraavan, syksyllä ilmestyvän tuplanumeron teemana on Työ. Toimitus toivottaa lehden lukijoille satunnaista kevättä!

Pauli Tapio
Tiina Lehikoinen
Jouni Teittinen

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi