Vastavirtaan kohti tulevaisuutta

20.8.2012 :: Arvostelut, nro 65-66

Volga-antologia. Ville Ropponen (toim.). Savukeidas & Kiila 2010.

Savukeitaan ja Kiilan Volga-antologiaa lukiessa alkaa tuntea itsensä suomalais-ugrilaiseksi. Ville Ropposen toimittaman teoksen perusteella Marin, Udmurtian ja Mordvan tasavaltojen suomalais-ugrilaisten kansojen älymystön piirissä oma kansallinen identiteetti yhdistyy aina yleiseen suomalais-ugrilaiseen tietoisuuteen. Antologian neljäntoista kirjailijan tekstit ovat useilla kielillä kirjoitettua runoutta, proosaa ja esseistiikkaa, mutta niitä yhdistää kamppaileva asenne, yritys purkaa kolonialistista ajattelua.

Antologia on siis ikkuna kirjallisuuteen, jollainen oli Suomessa aktuaalista toissa vuosisadalla. Useissa sen teksteissä käsitellään oikeuksia omaan kirjakieleen ja kansalliseen historiaan, oikeuksia, jotka on toki paperilla myönnetty jo ajat sitten, mutta joiden toteutuminen on nykyäänkin jatkuvasti vaarannettuna.

Ville Ropposen kahden esipuheen ohella antologiaa sitoo yhteen mordvalaisen Sergei Zavjalovin essee ”Äänettömyyden sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous”. Esseen on suomentanut Jukka Mallinen varsin kattavan kommenttiraidan kera. Antologian 55 alaviitteestä hän käyttää 26.

Etnofuturismi-suuntaus kehittyi Neuvosto-Virossa 80-luvun lopulla, josta se levisi maailmalle, löytäen erityisen hedelmällisen kasvualustan permiläis-volgalaisten kansojen keskuudesta. Suomessa etnofuturismin löyhää ohjelmaa on tutkinut ja toteuttanut erityisesti Oulun yliopiston professori Kari Sallamaa, joka on kontribuoinut runokäännöksiä myös käsillä olevaan antologiaan.

Uralilaisille kansoille etnofuturismi näyttää merkinneen likipitäen vallankumousta kirjallisuudessa, taiteessa ja itseymmärryksessä. Kumouksellisuus suhteessa edeltävään kansalliseen ajatteluun sisältyy suuntauksen juuriin ja perusteisiin. Kuten Zavjalov toteaa: ”etnofuturismi kehittyi Virossa sen itsenäisyyden palautumishetkellä, kun kärkevä kokemus omasta etnisyydestä muuttui maailmankatsomukselliseksi ytimeksi.”

Suuntauksen ydinajatus äärimmilleen tiivistettynä on kolonialismin uhriksi joutuneen kansallisen kulttuuriperinnön tuomisesta postmodernin ja kaupunkilaisuuden piiriin.

Zavjalovin mukaan etnofuturismista tultiin tietoisiksi vuonna 1989 ja sen kukoistuskausi sijoittuu jonnekin tuon vuoden ja 90-luvun lopun välille. Tästä syystä on ongelmallista Viktor Šibanovia, jonka runous on ”ehkä ainoa esimerkki volgalais-permiläisestä etnofuturismista sen aidossa esteettisessä mielessä”, esitellään vain vuosina 1988, 2001 ja 2006-2008 kirjoitetuin runoin.

Vihiä niistä kuitenkin saa. Etnofuturismi voi merkitä vaikka tätä:

Minä kävin sinun luonasi.
Tiesin: et ollut kotona.
Mutta miksi polvilumpioni
niin värisivät, hytisivät?
En käynyt luonasi –
oven luona kävin.
Kai ovikin kutsui minua luoksesi.

Runossa ”Ovi” arkinen tilanne, lähimenneisyyden epäonnistunut vierailu tempautuu metafyysisen, pakanallisen runokielen mukaan. Se, mikä ensin vaikuttaa hermostuneelta kolkutukselta (rakastetun) oveen, onkin käväisy shamanistisen kokemuksen, subliimin äärellä:

Me olemme toisiamme lähellä.
Mutta vielä tämä ovi meidät erottaa.
Se on muurin avaava ja sulkeva palvelija
ja avaruuden kansi.
Minä kosketin sitä:
manalan kaiku
kiiri tuonpuoleisesta.

Antologian tekstit voisi karkeasti jakaa edellisen kaltaiseen, mystiikkaan nojaavaan, ja enemmän tai vähemmän ärhäkkään, avoimeen poliittiseen kirjallisuuteen. Kritisoitavaa ilman muuta riittääkin. Esimerkiksi Marin tasavalta on elänyt presidenttinsä Leonid Markelovin sortohallinnon alla vuodesta 2001. Tuona aikana kulttuuria on tukahdutettu, kansalaisaktivisteja on uhkailtu, pahoinpidelty ja tapettu, tiedotusvälineitä on suljettu ja niin edelleen. Pitkässä ”Ylistyslaulussa Markeloville” tuntematon runoilija antaa sappensa virrata:

Sinä olet Moskovan poika, ja olet tullut
meidän metsiimme näyttämään Moskovan valoa,
vaikka pahat kielet sanovat, että valosi on
pimeä, erityisesti politiikan
ja talouden valosi.
Kansa ei unohda mainita, että sinä
ajattelet ensisijaisesti vain itseäsi.
Tiedättekö herra Markelov?
Kaikki tämä on pelkkää provokaatiota,
minä olen valmis
kruunaamaan sinut.

Nykyajan ja ajattoman muinaisuuden sekoittuminen on antologian teksteille tyypillistä. Kirjoittajat kertovat toisaalta siitä, että heidän kansansa elävät nykyaikaa siinä missä muutkin. Toisaalta tutkitaan paljon menneisyyttä, etsitään luontoyhteyttä ja esitetään kritiikkiä nykyelämää kohtaan.

Pistävimmin uutta Venäjää satirisoi udmurttien kansalliskirjailija Vjatšeslav Ar-Sergi novellissaan ”Ain moment”, jonka päähenkilö, sosialistisen realismin perinteen mukainen positiivinen sankari, on valmis uhraamaan viimeisenkin moraalin hitusensa päästäkseen kotikylältä Moskovaan ja herrahissin kyytiin. Teksti on erinomaisen taitava. Aluksi sen typeryydestä pöllämystyy. Ylimielisesti tuhahteleva lukija havahtuu sen tahalliseen yliampuvuuteen vasta loppupuolella, kun saappaanvarsi hörppää ironiaa.

Valitettavan vakava ongelma antologiassa on käännösten hettelehtivä taso. Vaivaannuttavinta luettavaa ovat Esa-Jussi Salmisen käännökset udmurtialaisesta proosasta. Niissä alkukielen rakenteet tunkevat tekstistä esiin kuin luut avomurtumasta. Seuraavassa muutamia pedanttisia esimerkkejä lauseista, joiden läpipääsyä valmiiseen antologiaan on mahdoton perustella:

”Mutta Mitja oli kaksi kertaa isompi ja väistyi nauraen, mutta minun poikani väänsi itkua: – Miksi sanoit noin, miksi sanoit?”

”Lurjukset… Koko maan ovat myyneet jo loppuun… Mutta minulle se on – yks hailee!”

”Hänen niin istuessaan pihalla nokkivat kananpojat äkkiä säikähtivät jotain ja hajaantuivat rääkkyen.”

Salmisen kääntämiä novelleja vaivaa kömpelön kielen ohella puhtaasti typografiset ongelmat. Dialogi on paikoin aseteltu sivulle miten sattuu. Ongelmien juuri lienee siis huolimattomassa toimitustyössä.

Sukulaiskansojen kirjallisuudessa on selkeästi energiaa. Antologiassa pääsevät esiin kielialueiden erityispiirteet ja ongelmat, mutta syntyy myös käsitys jostakin jaetusta. Esipuheet ja esseet korostavat, että volgalais-permiläiset kansat ovat, jos eivät nyt aivan samassa veneessä, niin ainakin samassa virrassa, matkalla pyörteistä ja koskista kohti epämääräistä tulevaisuutta. Useimmilla kirjailijoilla tuntuu olevan selkeä missio ja monilla myös konkreettisia päämääriä. Toivottavasti ne toteutuvat.

Esseensä lopussa Sergei Zavjalov esittää varovaisen toivomuksen siitä, miten asiat voisivat olla: ”Mahdollisesti olemme jo seuraavassa sukupolvessa tekemisissä lopullisesti modernisoituneen kirjallisuuden kanssa, mutta mahdollista on, että maaperä sen kasvulle osoittautuu riittämättömäksi. Ei ole ylipäänsä mahdotonta, että suomalais-ugrilainen maailma ei tarvitse traumoista puhuvaa runoutta, vaan triviaalia kulttuuria (omilla kielillään), joka auttaa unohtamaan nämä traumat.”

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

2 kommenttia

  1. Jussi Hirvi:

    Suomentajaa suomitaan oikein olan takaa, mutta entä se oma kylki? Tällaisen virkkeen läpipääsyä valmiiseen artikkeliin on mahdoton perustella:
    ”Salmisen kääntämiä novelleja vaivaa kömpelön kielen ohella puhtaasti typografiset ongelmat.”

  2. Esa-Jussi Salminen:

    No itse asiassa siinä on enemmän kehuja kuin haukkuja. Valitessani Ain momentin käännettäväkseni tiesin sen oivalliseksi novelliksi, mutta sen vastaanotto Suomen kriitikoiden taholta todella kertoo, että valinta onnistui täydellisesti.

Kommentoi