Emme ole dodo

24.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

Juha Kulmala: Emme ole dodo. Savukeidas 2009.

Juha Kulmalan kolmannessa teoksessa Emme ole dodo toteutuu lineaarisesti etenevä puheen seinä. Perustekstuuri on reunoiltaan liehuvaa ja puhe yhä uusiin kuviin vyöryttävää, vahvasti beat-vaikutteista puhetta todellisuudesta. Vähän samoin kuin Haavikolla ja toisaalla Saarikoskella, on todellisuus historian kulun ja yhteiskunnan pisteliästä arviointia sivulta käsin, tosin nyt kadun perspektiivistä: ”arvotaan uusi hallitus kohdentaa päättäväistä / sarkasmia / sosiaali- ja / kulttuurisektoriin, siihen / mitä pikkutunneilla pidetään ihmisenä, valtiolliset elimet / olisi hyvä pestä joskus, keväisin / laittaa lisää multaa routivien suurmiesten päälle […]” Tässä mielessä teoksen pohja on vakaa, yhtäältä suomalaisen modernismin ja toisaalta beatin flow’ta hamuavan rytmin määrittämä.Beat-runoudelle ovat ominaisia kuvat ja ilmaisut, joiden on lineaarisessa luennassa tarkoituskin nopeasti hukkua seuraavien alle, niin ettei mieli ehdi tarkentaa ilmauksiin kehien, sillä sitä nuo ilmaukset eivät useinkaan kestä. Ne ovat ennemmin sattuvia tai nokkelia kuin äärimmäiseen tarkkuuteen pyrkiviä. Usein metaforat noudattavat tiettyä elämäntuntoa varioivaa perustasoa: ”vain kengät/ nakuttavat kadun kitalakea” tai ”kansliapäälliköiden kiimaryske alkaa jälleen kaikua betonin ahtojäillä”. Kuvien jatkuva liike toisiksi kuviksi on kaiken perusta, vähän kuin elokuvakollaasissa. Tämän vuoksi Emme ole dodo:n kaltaiset kirjat ovat elementissään silloin, kun lukunopeus on jollain tapaa määräytynyt ja sopiva. Voisin hyvin kuvitella kuuntelevani kirjaa ääneen luettuna nauhalta tai radiosta, mikäli luenta vain olisi tarpeeksi eleetöntä eikä vähääkään tulkitsevaa. Tietysti nämä tekstit kuuluvat myös kapakkaan, mutta sittenkin kaipaisin ympäristöä, joka ei toisaalta pureskelisi tekstiä sosiaaliseksi tulkinnakseen ja toisaalta vaatisi tekstiltäkään tällaista helppoutta.

Lukiessani huomaan, miten toistuvasti ote lipsuu – välillä en tahtomallakaan kykene nostamaan tekstiä sille tajunnan tasolle, jossa se sulautuisi joksikin seurattavaksi juonteeksi. Se ei haittaa. Ilmiö on sama kuin uutisia kuunnellessa: vain jotkin avainilmaukset tai odottamattomat sävysiirtymät herättävät kuulemaan. Kuten radion merisää levittää omaa auraansa silloinkin, kun itse tiedoilla ja sisällöillä ei ole kuulijalle mitään merkitystä, voi runokirjakin toimia tietynlaisena ”taustamusiikkina”. Ehkä kyse on siitä, mitä voi odottaa kuulevansa ja tapahtuuko siirtymää ennenkuulumattoman alueelle. Tarvitaanko sitä. Kirja toistaa omia traditioitaan ja leikkii niillä pitäytyen ja varioiden, senkin uhalla ettei todellisuutta koskevien sisältöjen alueella tapahdu mitään mullistavaa. Pikemminkin muoto muuttuu kokemukselliseksi sisällöksi rytmistä käsin. Ehkä uutisten kuuluukin olla vanhoja eikä pysyä uusina.

Pidän Emme ole dodon tapaisista kirjoista silloin, kun jokin mahdollistaa teoksen kohtaamisen niin, että voin passiivisesti antaa tekstin edetä, ja herätä aina silloin kun jokin sattuu minut herättämään. Samalla voin kuunnella pienemmän mittakaavan kuvioita seuraamatta laajempaa kaarta. Tämä kieltämättä on jollain lailla paradoksaalista suhteessa kirjamuotoon, sisälukeminen kun tuntuu vanhastaan vaativan perusteellista keskittymistä.

Joka tapauksessa kysymys kirjan toimivuudesta on etupäässä rytmiikkaa koskeva. Sekä kielen materiaalinen rytmi että sisältöjen purkautumisen rytmi toimivat ongelmitta, jopa virtuoosimaisesti, kuten osoittaa erääseen runoon upotettu ehkäpä hienoin tapaamani suomennos Blaken ”Tiger”-runon alkusäkeistöstä. Pitkänomaisista runoista voi löytää paljon muutakin upotettua ja erilleen pyrkivää, kuten aforistisia asetelmia (”[…] teksti on/ sanojen pantomiimi, puhe/ unien toimeenpaneva elin”) tai pisteliään nokkelia uudissanoja ja väärinluelmia (”nylkyaika”, ”kuolinkeinoelämän valtuuskunta”, ”muistojumalanpalveluksia ei pidetä/ muistojumalan virka on lakkautettu”.)

Ehkä vaikeinta on suhtautua suomalaisen beat-alakulttuurin leimaaman runouden niihin kohtiin, joissa puhuja ottaa asiakseen puhua ikään kuin metalyyrisesti runoudesta (”syvähenkistymisenne / on helpompaa, jos ette ajattele runokirjaa runoilijan / kättelynä, tai ylipäänsä minään hänen /ruumiinosanaan/-toimintonaan”), tai yleensä etupäässä runoilijoista, yleensä etupäässä itsestään ja toisista kaltaisistaan, yleensä itseironiaan verhoten: ”me olemme Turun briljantein valtuuskunta, miesnerouden / rujo kynttelikkö & torvisekstio, lausuntomme / ovat pyhiä […]”. Kulmalan tapauksessa nämä piirteet eivät tosin kumoa kirjaa, sillä ilmaisu levittäytyy laajaksi ja kirjavaksikin.

Usein runous on elävää juuri silloin, kun puhetta ei osaa paikantaa yhteenkään tuntemaansa romantiikkaan ja merkitys ylipäänsä pysyttelee vielä lopullisen päättämättömyyden tilassaan. Kyse on pitkälti puhujan asennoista ja siitä mitä niistä tahattomastikin paljastuu. Luen Emme ole dodoa osittain tietyn alakulttuurin kautta, sillä koen että voidakseni syventyä kirjan todellisuuteen minun on ensin suostuttava kirjalle ominaisten romantiikan muotojen alaisuuteen. Mutta tehtyäni tämän sitoumuksen, voin hyvin mehustella Emme ole dodon mukaisia tuntemuksia.


Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi