Pääkirjoitus

17.8.2011 :: nro 64, Pääkirjoitukset

Voiko todellisuutta kopiosuojata? Voiko kieltä omia? Millainen on Kirjailijaliiton määritelmän mukainen itsenäisesti luotu alkuperäinen kaunokirjallinen teos? Mitä on tekijyys yhä yhteisöllisemmässä runomaailmassa tai copy+paste-logiikoilla toimivissa lukuja kirjoituskäytänteissä?

Kuluvan vuoden aikana on ilmestynyt kolme teosta, joihin on ladattu kauaskantoisia kysymyksiä. Ensimmäinen näistä on Charles Bernsteinin Attack of the Difficult Poems, jossa paikannetaan teknologisten kehitysaskelten ja runokielen muutosten suhteita.

Taustana toimii miltei banaali havainto, että monipuolisimpia ja parhaiten muokattavissa olevia äänentoiston teknologioita ei suinkaan ole fonografi tai iPhonen sanelukone, vaan noin 2500 vuotta sitten syntynyt foneettinen kirjoitus. Se ei ainoastaan tallenna puhetta, vaan myös muokkaa sitä, osoittaa siitä mahdollisuuksia, jotka eivät voi toteutua lineaarisessa puheessa. Tätä äänteisiin perustuvan kirjoituksen ominaisuutta ei saisi unohtaa, edes silloin kun jokin runo tuntuu vaikealta. Ymmärrettävyyden haastamiselle voi olla syvälliset kielen ominaisuuksiin kytkeytyvät perusteensa.

Toinen teos on Du plagiat, jossa Hélène Maurel-Indart käy läpi plagiaattien historiaa ja juridisia käytänteitä. 1200-luvun trubaduureille sisällöt olivat lähinnä itseään toisintavaa ja tyhjänpäiväistä materiaalia, jossa ikävöitiin kreivitärten maidonvalkeaa ihoa. Tekijyyteen liittyvät kiistat paikantuivat säkeistörakenteitten omaperäisyyteen ja niiden kopioitiin. 1500-luvulla Michel de Montaigne saattoi siteerata Senecaa ilman erillisiä sitaattimerkintöjä, sillä lukijat tunsivat kirjoittajien käyttämät lähteet.

Noista ajoista tiedon ja lukemisen topologiat ovat pirstoutumisestaan pirstoutumistaan pirstoutuneet. Vääryydellä valloitettuja alueita ja ei-kenekään maata on hurjasti. Ja silti intertekstuaalisuus, sitaatti tai plagiaatti halutaan pakkomielteisesti erottaa toisistaan (niin juridisesti kuin muutenkin).

Olemme tilanteessa, jossa suurin osa sisällöistä on esseistiikasta ja filosofiasta lainattua, suurin osa runokeinoista kierrätettyä tai virallisen säekulttuurin suosimaa universaalia vapaata mittaa. Mihin itsenäisyys tällöin varsinaisesti paikantuu? Kysymys on tietysti retorinen, paikantuuhan itsenäisyys kunkin runon tai kokoelman luomaan teoskokonaisuuteen. Mutta retorisuudessaankin kysymys tuntuu ehdottavan myös rinnakaista vastausta: omaperäisintä tuntuu tällä hetkellä olevan kehystäminen – oli kyse sitten Carmenista, Napoleonin elämästä tai internetin keskustelupalstoilta löytyneistä aivokummituksista.

Kehystämisestä pääsemme varsinaiseen aiheeseemme, käsitteellisen runouteen, jota edustaa kolmas Kenneth Goldsmithin ja Graig Dworkinin toimittama Against Expression. An Anthology of Conceptual Writing. Sitä lukemalla tulee harvinaisen vakuuttuneeksi erilaisten kehystysten ajankohtaisuudesta. Kehyksiä ei voisi kuvitella ilman muilla taiteenaloilla kehittyneitä tallentamisen ja kopioimisen teknologioita, tai ilman näistä teknologioista kehittyneitä taiteellisen toiminnan muotoja (erityisesti käsitetaide). Kieli nimittäin sai toimia yllättävän ja lopulta ehkä haitallisenkin kauan omana suvereenina alueenaan, sellaisena johon kollaasin ja kuvan kaltaiset piirteet tekivät radikaaleiksi ajatelluilla 1920- ja 1960-luvuillakin lähinnä marginaalisia hyökkäyksiä.

On kuitenkin huomionarvoista, miten peruuttamattomasti teknologiat ovat 2000-luvulla vaikuttaneet ihmisten kielisuhteisiin (hymiöistä copypasteamisen ja käyttöenglannin kautta f-lukemiseen). Kuitenkin kun kehystämisen ele vihdoin tunkeutuu myös kieleen, asia ei taida tuntua oudolta oikeastaan kenestäkään. Siksi kehystäminen ei varasta huomiota, mutta juuri siksi se voi paljastaa tekijyyden ja omaperäisyyden kysymyksistä irrallista kauneutta (boforinasteikon kuvaukset), dokumentoida kielijärjestelmien keskinäistä vierautta (kiinankielen sanakirja 1850-luvulta) tai paikantaa sellaisia tekijänoikeuksiin liittyviä piirteitä ad absurdum, että jokainen ymmärtämiseen pyrkivä lause loppuu kesken (oikeudenkäyntipöytäkirja).

Kristian Blomberg ja Mikael Brygger
Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi