Luovuudettomuus luovuutena

16.8.2011 :: 3|2002, Artikkelit, nro 64

Suomentanut Leevi Lehto. Käännös on ensimmäisen kerran julkaistu Tuli&Savun numerossa 3/2002. Alkuteksti: Poetry Plastique, Marianne Boesky Gallery / Granary Books. NYC. 2001

Vietän 39. elinvuottani harjoittamalla luovuudettomuutta.

Perjantaina 1. syyskuuta 2000 ryhdyin kirjoittamaan puhtaaksi päivän New York Timesiä, sana sanalta, kirjain kirjaimelta, vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan, sivu kerrallaan. Tänään, 10. marraskuuta 2000, olen noin puolessa välissä. Loppuun aion päästä Uuteen Vuoteen tultaessa.

Hankkeen tavoite on pysytellä koko ajan niin epäluovana kuin mahdollista. Tämä on ankarimpia paikkoja, jonka taiteilija ylipäätään voi hallita, erityisesti näinkin mittavassa hankkeessa; jokaisen näppäinlyönnin mukana tulee houkutus ”huijata”, ”sommitella” ja ”vääntää” arkipäiväistä kieltä. Mutta tämä merkitsisi kokeeni epäonnistumista.

Olen pitkään kannattanut äärimmäistä prosessikirjoittamista – niinpä olen tallentanut kehoni jokaisen liikkeen yhden päivän aikana, jokaisen sanan jonka puhuin viikon kuluessa, jokaisen kuulemani r-kirjaimeen päättyvän äänen lähes neljän vuoden aikana – mutta näin kuivaa, äärimmäistä ja pitkästyttävää kirjoitustyötä en ole ikinä ennen tehnyt.

John Cage sanoi: ”Jos jokin kyllästyttää sinua kahden minuutin jälkeen, kokeile sitä neljä minuuttia. Jos se yhä kyllästyttää, kahdeksan. Sitten kuusitoista. Sitten kolmekymmentäkaksi. Lopulta ehkä huomaat, että se ei ole lainkaan kyllästyttävää.” Kun kerroin hankkeestani Marjorie Perloffille, hän sanoi että monet tulisivat kuittaamaan sen ”näpertelynä”. Sitten hän mietti hetken ja sanoi: ”Mutta ehkä saat näpertäessäsi muutaman syvällisen ajatuksen.”

Olen kiinnostunut arvottomista käytännöistä. Tuskin mikään on arvottomampaa kuin eilisen uutiset (tässä tapauksessa eilisen uutislehti – mikä olisikaan joutavampaa kuin sanokaamme vuoden 2000 syyskuun ensimmäisen päivän pörssikurssit nyt?). Olen kiinnostunut niin sanoakseni ”kuivien” tai ”ravinteettomien” kielimassojen määrällistämisestä ja konkretisoinnista – ja mieluiten mahdollisimman kuivalla tavalla.

New York Timesin puhtaaksikirjoittaminen on kuivin kirjallinen ilmaisutehtävä minkä kuvitella saatoin. Esimerkiksi Joycen Odysseuksen puhtaaksikirjoittaminen olisi ollut liian arvokasta – kaikkihan tiedämme, että Odysseus on hyvin arvokas kirja.

Yksi inspiraatiolähteeni oli Warholin Empire, tämä ”katsomiskelvoton” loputtoman pitkä elokuva Empire State Buildingista. Vastaavasti voimme kuvitella myös kirjan, joka on kirjoitettu ei-luettavaksi. Kirjan esineenä, kohteena: käsitteellisenä kirjoituksena; pelkkä idean olemassaolo ilahduttaa meitä ilman, että meidän koskaan tarvitsisi avata koko opusta.

Innovatiivinen runous näyttää minulta ihanteelliselta paikalta arvottomalle käytännölle: lahjataloutena se on myöhäis-hyper-kapitalismissamme viimeisiä sopukoita, joka suo itselleen luvan olla tarkoitukseton. Sen kenttä on niin teoreettisesti kuin poliittisesti apposen avoin.

Mutta kapitalismissa työ on yhtä kuin arvo. Niinpä minunkin työlläni täytyy olla arvo: jos saisin normaalia tuntipalkkaa, projektista kertyisi sievoinen summa. Totuus kuitenkin on, että olen kumonnut tuon yhtälön skannaamalla niin paljon kuin suinkin. Tämä toimiikin suhteellisen hyvin, sillä kun The New York Times on toteutettu tietokoneladonnalla, skannausohjelma pystyy melko hyvin tunnistamaan leipätekstin. Pienempi präntti, varsinkin ilmoituksissa, on kuitenkin syötettävä käsin.

Kuvataiteissa Duchampin pisoaari asetti tämän saman kysymyksen jo melkein sata vuotta sitten. Warhol ja sitten Koons ovat käsitelleet sitä myös toisin tavoin. Musiikin alueella vastaavat esimerkit ulottuvat John Oswaldin Plunderphonicsista kaikkien harjoittamaan sämpläykseen. Miksi kirjallisuus on loistanut poissaolollaan tässä keskustelussa? Miksi suora haltuunotto ei vielä sata vuotta Duchampin jälkeenkään ole validi, hyväksytty tai edes testattu kirjallinen käytäntö?

John Cagen ihanteena oli hyväksyä kaikki äänet musiikiksi, mutta hän epäonnistui, koska käytti liian tiuhaa suodatinta. Hän salli vain omaan maailmankuvaansa sopivat äänet. Kaupallisella melulla, pop-musiikilla, roskakulttuurilla, väkivallan, aggression yms. äänillä ei ollut sijaa hänen pantheonissaan; epäilemättä ravinteettomuus ei mahtuisi hänen käsitteistöönsä. Vain joissakin varhaistöissä – kuten Imaginary Landscape (for 12 Radios), Fontana Mix tai Variations IV – voidaan kuulla tällaisten äänten katkelmia.

Silti: jos Cage teoriassa väittää, että mikä tahansa ääni voi olla musiikkia, meidän on logiikan nimissä pääteltävä, että mikä tahansa kielenkäyttö voi – asianmukaisesti kehystettynä – olla runoutta.

Kun täytän neljäkymmentä, toivon puhdistaneeni itseni kaikesta luovuudesta.

Alkuteksti: Poetry Plastique, Marianne Boesky Gallery / Granary Books. NYC. 2001

NYT-teos ilmestyy 2002: Day, The Figures (900 s.)

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. […] näyttäisi siltä, että luovuudeton kirjoittaminen onkin paljon hitaampaa kuin luova runoilu. Jo ihan se että jaksaa pysyä ideassa ei […]

Kommentoi