Igor Kotjuh: Yritys kumppanuudeksi. Suom. Jukka Mallinen ja Hanna Samola. Savukeidas 2010
Miksihän suomentaja Jukka Mallinen sanoo esipuheessaan vironvenäläistä runoilijaa Igor Kotjuhia modernistiseksi? Kun luen kirjaa, suomennosvalikoimaa Yritys kumppanuudeksi, päällimmäinen vaikutelma on ilman muuta jälkimoderni, ainakin meikäläisittäin ajateltuna, ja siksi Mallisen sanat jäävät mietityttämään.
Kotjuhin edustama jälkineuvostoliittolainen välitila on jo määritelmällisesti moderninjälkeinen. Hän kuuluu Viron venäjänkieliseen vähemmistöön, johon kohdistuu rakenteellista sortoa ja jota täällä Suomessakin suomalaisugrilaisen heimoveljeyden nimiin vannovat voivat retorisesti höykkyyttää. Mallinen sanoo Kotjuhin kirjoittavan uuden venäjänkielisen runouden ensimmäisiä sanoja. Kotjuh tekee sen kielten, tyylien ja kansojen välissä, paikassa, jossa on pakko olla “laaja, sisältää moneuksia”, kuten Walt Whitman kirjoitti. Ja samalla hän seisoo omalla pienellä jalansijallaan.
Yritys kumppanuudeksi on hurmaavimpia käännöskokoelmia, joita olen pitkilleen lukenut. Ensinnäkin kirjaa läpäisee humoristinen pelottomuus ja toiseksi koen omituista tuttuuden ja vierauden tunnetta, joita tekstiin kietoutuu venäläisen runouden perinteestä, uudesta virolaisesta runoudesta sekä 1900-luvun jälkipuoliskon kulttuurisista värähdyksistä. Kyse on “ideoiden ritinästä”, jota Kotjuh sanoo eräässä runossaan Suomesta puuttuvan. Paljon minulta jää huomaamatta, koska virolaiset kulttuurit ja venäjän kieli ovat minulle jokseenkin vieraita. Asiaa tuntevat sanovat, että venäjäksi kirjoitettu runous on jäänyt toivottoman vanhanaikaiseksi, modernin vapaamittaisuus ei varsinaisesti ole koskaan tullut siihen. Sikäli Kotjuh on tilanteessa, jossa hän kantaa runouden traditioon sekä modernin että postmodernin, ja jossa täytyy hapuilla niiden molempien yli.
Väliin Kotjuh kirjoittaa kuin Kari Aronpuro, suomalainen postmoderni. Näin alkaa Kotjuhin runo “Idean arvo”: “energia synnyttää aineen / energia synnyttää aineen / energia synnyttää aineen // mutta keitä ovat kaikki nämä ihmiset / jotka kirjoittavat / nimettömiä kommentteja / lehtien nettisivuille”. Runossa on samantapainen virta kuin Aronpuron tekstissä “Yhtä kaikki, yritys koneeksi” (Gathandu, 2005), ja samalla tavalla se onnistuu pyyhkimään aikaa sen omalla rätillä. Eikä aika säämiskällä kirkastu, vaikka Kotjuh kirjoittaa: “maailmanhistorialliset merkitykselliset sanat / se on toista kuin hämmentää vettä lammikossa sameaksi”.
Runo “Minun vastaukseni postmodernismille” tuskin merkitsee paluuta moderniin. Kotjuhin mukaan postmodernismi on “paratiisi laiskoille semiootikoille / ja kriitikoille, jotka yrittävät aina vain / livahtaa reemasta teemaan”. Reema merkitsee uutta asiaa, joka sidotaan ennalta tuttuun, jotta se olisi helpompi käsittää. Kotjuhin säkeet siis sanovat, että postmoderni on henkisen vetelyyden tila, jossa kaikki uusi pyritään hävittämään jo tunnetun tieltä. Arvelen, että juuri tässä on ydinhermo: postmodernin tympein puoli on retroa, campia, mukavuudenhalua ja sitä, että internetin mekaniikka tarjoaa jokaiselle netinkäyttäjälle vain häntä miellyttävää materiaalia, ja Kotjuh ihmettelee miten päästä siitä irti. Ei kuitenkaan taakse- vaan vaikka tuonnepäin. “Moderni” merkitsee jotain alkutilaa postmodernin takana, mutta paluuta tuskin on. Elämän ja toivon tulevaisuudelle ei kai ole vielä sanaa, ja torjumalla reemaa postmoderni koettaa pidättäytyä synnyttämästä sitä.
Elämänteatterin lavasteista haluaa paeta runo “Pienen pojan kirje”, jonka toiveiden ja ristiriitojen puristama maailma muistuttaa paljon Teemu Mannisen Futuraman (2010) kuvaamaa vapautumisprosessia (post)modernista. Runon ääni on naiiviudessaan vilpitön ja vaatii varteenottamista:
Ja minä haluaisin nähdä pikemmin tämän
tyhjän näytelmän lopun. Mietin, milloin
ihmiset leikkaavat verkot,
joilla maailma on sidottu, ovat näytelleet kyllikseen
kyborgia ja terminaattoria ja muuttuvat hyviksi
kuten suloinen di Caprio. Ja miksi vain vahvat
pelastuvat? Vahvat tuskin tarvitsevat auringonlaskuja
tai meripihkaa. Joku on ne kuitenkin
jättänyt ihmistä varten. Haluaisin uskoa,
että myös minua varten. Todellakin, haluaisin.
Nämä säkeet tulevat niin lähelle suomalaista nykyrunoutta, että Mallisen vertaus suomalaisen modernismin perinteeseen, jota Kotjuh hyödyntäisi tai kaiuttaisi, vaikuttaa erikoiselta. Suomalaisen nykyrunouden ääniin hänet voisi yhdistää huomattavasti aiheellisemmin ja kantovoimaisemmin kuin vuonna 1983 kuolleeseen Pentti Saarikoskeen tai pohjoiseen, melankoliseen ja pelkistettyyn kansankulttuuriin, jota modernismi muka jotenkin ilmentäisi. Myytti kuulostaa samanlaiselta brändäykseltä kuin suomalaiseen muotoiluun upotettu fantasia luonnollisesta ja yksinkertaisesta muoto- ja materiaalikielestä. Modernististen kuvien laatijana Kotjuh ei kunnostaudu, vaan hänen kuvakielensä on demystifioitua ja havainnollisessa mielessä eksaktia. Kotjuhin lyriikka on puheenomaista ja selkeää, kuvaannollisimmillaankin: “On kohta heinäkuu / mutta aurinko pölyyntyy jossain ullakolla”.
Moderneista kirjoittajista Kotjuhia muistuttaa aika paljon Bertolt Brecht. Kotjuhin pisteliäisyys on samankaltaista, hänen puhuttelukuvioissaan on samankaltaisia hahmoja ja aforistisuutta. Brecht oli monen kolkan maanpakolainen, ja samalla tulisella ja hellällä sarkasmilla hän tervehti pakonsa ja paluunsa paikkoja. Hänen teatterinsa tavoite oli murtua lavalta sydämiin, sydämistä käsiin ja käsistä maailmaan. Ajattelen Brechtin maanpakolaissäkeitä: “Minä olen nyt Suomessa. / […] / Uteliaana / katselen maanosan karttaa / Ylhäällä / Lapissa / Pohjoisen jäämeren rannalla / näen vielä pienen portin” (suom. Brita Polttila) ja sitä Hella Wuolijoelle omistettua runoa, jossa kansa vaikenee kahdella kielellä (suom. Arvo Turtiainen), kun Kotjuh tervehtii Suomen kaupunkeja: “Suomi – epätavallinen maa / […] / Suomi on keskitien etsimistä / runsauden ja vaatimattomuuden välillä / […] tänne saapunut sattuu “nollapisteeseen” / varmaan se juuri on vapautta”. Eri Suomestahan tässä on kyse. Näillä kahdella vaan on samaa uteliaan katseen ja kirjoittamisen rohkeutta, vaikka ajat ovatkin toiset. Runouden kielellinen orientaatio näkyy näillä molemmilla myös tavallaan tyylin yksinkertaisuutena, täsmällisenä ja ajattelevana kirjoituksena.
Parnassossa (5/2010) julkaistussa arvostelussa Ville Ropponen vielä irrottaa Kotjuhin kotimaisesta runoudesta. Hän kirjoittaa: “Mutkattomat, älykkäät, proosamaiset tai aforistiset runot ovat kaukana nykysuomalaisenkin lyriikan valtavirrasta. Toisin kuin itseensäkäpertynyt hakukone- ja kielipelirunous, Kotjuh julistaa postmodernismille madonluvut ja yrittää sanoa maailmasta jotain merkitsevää.“ Suomalaisen lyriikan valtavirta tuskin on hakukone- ja kielipelirunoutta, mutta vieläkin olennaisempaa on, että Kotjuhin kaltaisen kirjoittajan yhteyksiä suomenkieliseen nykyrunouteen tuntuu olevan ylimaallisen vaikea nähdä. Meidän runoudessammehan on mutkattomia, älykkäitä, proosamaisia ja aforistisia runoja! Mainittujen Aronpuron ja Mannisen vierelle voi nostaa ainakin jotkut Juha Siron tekstit, Ville-Juhani Sutisen tuotannon, Janne Kortteisen pyrinnön, tai Vilja-Tuulia Huotarisen, Juha Kulmalan, Jouni Tossavaisen, Arja Tiaisen, vielä Jukka Viikilän… Kotjuhin säemaailma tuskin on suomalaisen nykyrunouden lukijalle käsittämätön, mutta en usko sen tuttuuden perustuvan Pentti Saarikosken tyyliperintöön, vaan siihen, että todellisuuksissamme on jotain samaa. Juuri tämän takia uuden runouden käännökset ovat valtavan tärkeitä.
Postmodernin toteaminen, ja sen kritiikki, ei johda moderniin, vaan paremminkin vielä post:iakin kauemmas modernin ytimestä. Minä en ainakaan tiedä minne. Kotjuhin nykyaikaa: “Ehkä olemme joutuneet / pisteeseen, jossa / mitään ei voi tehdä / enää paremmin”, tai “nykytiede / peruuttaa runouden”. “Pienen pojan kirjeessä” on rivi, jossa puhuja sanoo pitävänsä sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Tuntuu, että nykyhetki on sekä pakenemisen että tekemisen alkupiste, jossa strategiat laaditaan parodisesti. Käännöskokoelman nimiruno “Runoilija ja lukija – yritys kumppanuudeksi” nimeää monta syntyjään latteaa mutta silti täysin selvästi olennaista aihepiiriä, joiden välityksellä kirjoittajan ja lukijan kumppanuus voisi syntyä. Enemmän kuitenkin merkitsee puhuttelun ongelma: “mitä retorisia kuvioita pitää rakentaa / että runoilija ja lukija puhuisivat samaa kieltä?” Kysymys menee syvälle, siihenkin, että joidenkin retoristen kuvioiden täytyy estää runoilijaa ja lukijaa puhumasta samaa kieltä.
Tarvitsemme käännöslyriikkaa toivottavasti muuhunkin kuin kotimaisen nykyrunouden väheksymiseen. Meikäläisissä oloissa erikoisen innostavaa on pelkästään se, että saamme käännöksen ajankohtaisesta runoilijasta, emmekä jostakusta parhaat päivänsä nähneestä tai jo edesmenneestä klassikosta. Parhaimmillaan käännökset herättävät uteliaisuutta ja johtavat runouksien vuorovaikutukseen, ja iloon siitä, että ajatusprosessit eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ne voisivat olla. Kotjuhin säkeissä tunnistan ystävän äänen, jonka ajatuksessa ja sanonnassa on kenties vierasta “ritinää”, merkityksen ylijäämää tai harhaääntä, jota syntyy kun käydään kielten ja kulttuurien väliä. Mutta Yritys kumppanuudeksi ojentaa eteeni sitä samaa maailmaa, jonka tunnen lahden tältä puolen. Siitä tulee kiitollinen olo.
Igor Kotjuh esiintyy 27.8. Poetry Mash! -tilaisuudessa 20:00-23:30 Cafe Mascotissa.
