Riisuttua riisutaan, Puettua puetaan – toiston ja halun mekaniikkaa

29.5.2011 :: 4|2010, Arvostelut

Eino Santanen: Punainen seinä, Teos 2010

Kun luen Punaista seinää, mieleeni tulee jatkuvasti eräs jokamieheyttä tutkiva runokirja, Conrad Aikenin The Coming Forth by Day of Osiris Jones (1931). Siinä Mr Jonesin muistoa vaalivat esineet, kuten peilit, partasudit ja puistonpenkit, joita hän käytti ja kosketti. Miljöö on arkinen, jopa banaali, hieman sukupuolinen. Vainaja ei ole erityinen, hän on kuka tahansa, ja Egyptiläisen Kuolleiden kirjan ohjeen mukaan hän kantaa jumala Osiriksen nimeä matkalla manalaan.

VISIT EGYPT. Sen verran sanoo Punainen seinäkin. Miljöö on arkinen, jopa banaali, varsin sukupuolinen. Kimmokin kantaa jumalallista nimeä – Kimmo Töistä. Ehkä se suojaa häntä, kuten Osiriksen nimi suojaa Mr Jonesia, tai ehkä se nimenomaan avaa hänet, jotta lukija pääsisi paremmin hänen kenkiinsä, kalenteriinsa ja näyttöruutunsa ääreen. Ja ennen kaikkea hänen turtumukseensa, työelämän spleeniin. Tilaan, jossa järkeilemällä rakastaa paremmin kuin sydämellä.

Punainen seinä on tarkka teos. Elämän muovisuutta, ynseyttä ja pikkuruisuutta uhkuvan teksti tuntuu tylsältä, tympeältä ja ei-miltään. A dog + peili + porno; sehän tarkoittaa että koira on porvarillinen lemmikki, väärinpäin se on jumala (god) ja se viittaa takaapäin panemiseen – tajuan, ettei Punainen seinä tavoittele katharttisuutta tai tunteilua.

Katson, mitä Riisuttu Mies ja Puettu Nainen puuhaavat. He ovat pornohenkilöitä, he esiintyvät sellaisessa fetissipornon lajissa, jossa toinen osapuoli on kelteisillään ja toinen verhottuna. Punainen seinä imitoi pornografista jynkytystä, joka toistaa toistonkin: riisuttua yhäti riisutaan ja puettua puetaan. Affirmaatio toimii toimimistaan. Tätä ei voi pelastaa heittämällä ironian suojavaloa näyttämölle, vaan koko ripottuva toisto on perustavalla tavalla totta, mutta samalla kerroksittain esitettyä ja kuvattua. Representaatioita, hologrammiparvia.

Näen Punaisen seinän ykskantaan realistisena: meillä on tässä tämä Kimmo Töistä, joka nukkuu huonosti, hajoilee (lyyrisesti) pöytäkalenteriinsa ja katsoo netistä pornoa, sitähän ne kaikki kunnon ihmiset tekee. Ja sitten Punaisen seinän muut jaksot muistuttavat hänen (ihmiselämän) rajallisuudestaan, vaikkapa ikääntyneen pornotähden avulla, memento mori. Nimittäin: ”Pääkallo, hän sanoo / kaupan tekevä lopun tavara”. Pornotähden hahmo muodostaa seksuaalisuuden, kuoleman ja rahan pimeän liiton, joka on viimein vain hauras ja inhimillinen.

Syklistä kiertoa rakentavat Punaisen seinän viimeisen osan (”Stanssi”, nimi merkitsee laitetta joka leikkaa määrätynmuotoisen kuvion tai viivan vaikka paperiin, kartonkiin tai levyyn) vuodenajat. Kuviot ovat kevät, kesä, syksy, talvi – arvaahan jo tästä, että noissa kehyksissä ihminen elää, rakastaa, hengittää ja lopulta naamat autojen sisällä kulkeutuvat kylmän maiseman halki, jossa kaikki toistuu ja toistuu. Vuodenaikojen kehä ikäänkuin suojaa ihmisen elämää, jossa mies ja nainen ovat toisilleen olemassa, mutta kuitenkin yhtä kaavamaisesti kuin pornon lyhytmittaisessa toistossa. Tai vaihtoehtoisesti, tämä on se elämän runko, jolle rakentuu työelämän, virtuaalisen etäisyyden ja välinpitämättömyyden helvetti.

Vuodenaikarunojen välissä on peilirunoja, joiden rivien alkukirjaimet muodostavat runojen absurdit akrostikon-nimet (kuten ”NVNH MVMH NVNH MVMH”). Niissä kiinnittää huomiota monitasoinen symmetria: kirjoituksessa, peilikirjoituksessa ja säkeiden sisällössä (kuten alkukirjaimista huomaa, vuorottelevat mies ja nainen runossa “NVNH […]). Samoin se rikkoutuu – toinen teksti ei olekaan ensimmäisen peiliheijastus, vaan muunnos.

Koen Punaisen seinän keskustelevan Aikenin runoelman kanssa, siksi vertailu tuntuu valottavan Punaista seinää. Mr. Jones on tietymättömissä, poistunut, mutta jättänyt jälkiä elämänpiiriinsä. Kimmo T on hengiltä jo eläessään, kuolema ainoastaan muistuttaa itsestään teoksen tekstuaalitodellisuudessa. Kalenterin lyyriset temmahdukset ovat ainoa merkki siitä, että tällä olennolla on sielu: “23.11. SUNNUNTAI *Tuomiosunnuntai Ismo / 14.00 “Töissä Seppo ja Janette”, K. ajattelee, / 15.00 “Seksiä lastauslaiturilla”, K. ajattelee, / 22.00 “Ja nauhoitus katkaistaan”, K. ajattelee.“ Osiris Jones on eleginen runo, jossa elottomat esineet heräävät muistamaan ja puhumaan erästä lopullisesti mennyttä elämää. Ei ole toistoa, on ainutkertaisuus. Punainen seinä sen sijaan näyttää elottomuuden elollisessa ja alakulon post coitum -maailmassa, joka astuu samaan virtaan vaikka kuinka monesti.

Se on moraliteetti. Herää jo, elä nyt. Tämä kanta asettaa lukemaan Punaista seinää kaikessa postmoderniudessaan perinjuurin traditionalistisena teoksena. Esimerkiksi: Punaisen seinän äksy aurinko avautuu minulle vain vanhan konvention avulla. Mm. Petrarcan Trionfissa (Triumphus temporis) aurinko on vihamielinen voima, joka pyörittää aikaa eteenpäin armotta. Se ei anna elämää tai valaise päivää, vaan joka päivä se ottaa omansa yksilön ajasta. Punaisen seinän aurinko karjuu: “PÄÄ KIINNI JO SIELLÄ VITUN URPO! / TAPAN SUT! TSIRP TSIRP! / NYT SE PÄÄ AUKI! ELÄT! TAI KUOLET!” Auringon komentelun ristiriitaisuus – pää kiinni, vai auki? – vaivihkaa korostaa sen ristiriitaisuutta elämän sytyttäjänä ja loppuunpolttajana. Ajan ja auringon liitto tuntuu myös puskeutuvan Kimmo T:n loppuunpalamismielialaan. Vain hieman liioitellen: olemme erään kulttuurin lohduttomassa illassa.

”Kuvan jälkeen on vain luonnon alastomuutta / joka ei kiihota enää ketään”. Eikä Punainen seinä pyri tekemään luonnon alastomuudesta kiihottavaa. Kuvan olemusta se sen sijaan tutkii tarkkaan, niin piinallisen teknisesti, ettei representaatiosta jää illuusioita, sen kummemmin pornofilmin kuin runonkaan. Pornon poetiikka rutistaa myös kielen illusorisuuden: puuttuu tila, ehjä kuva, kasvot, henkäyksenomainen syvä kuva, johon voisi asettua. Tilalla on kiusallinen tarkkuus.

Punainen seinä yltää melkoiseen laajuuteen topiikkoineen ja rekisterinvaihdoksineen, se kourii matalaa syvältä. Kirja on tiedollinen/tietoinen, toteava ja esteettisesti viritetty, jopa lauennut. Kirjan sävy on kolea ja älyllinen, mikä saattaa olla väistämätöntäkin kun kieli uppoutuu skalpellina mätänevään yhteiskuntaruumiiseen ja tuo säveliä kuin suoraan Haadeksesta.

Punaisen seinän säkeet eivät turhia empatiseeraa, ja kokevaan subjektiin nojautuvassa lyriikkaperinteessä tällainen valinta vetää puoleensa ajatuksia ulkokohtaisuudesta ja ylimielisyydestä. Jotenkin Punainen seinä onnistuu karttamaan tällaiset vaikutelmat; kenties se johtuu suoruudesta ja rajallisuuden tajusta.

Kimmo T:n pöytäkalenterin lehtien välistä lehahtaa kaunis runo, “Laulu kallioiden todistuksesta”. Siinä lukee: “suostun kaikkeen joka lainehtii, sitäpaitsi elämä / tämä kasvava vakaumus minussa”, kuin armottomana dokumenttina toivosta, joka kuitenkin kytkeytyy kuolemaan. Peililogiikka kuitenkin kääntää näkymän ja alkaa työntää vastakohtia sisäkkäin: elämä ja kuolema, luonnollinen ja keinotekoinen, halu ja täyttymys.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi