Voiko nihilismin rakastella unohduksiin?

19.12.2010 :: 2|2010, 3|2010, Arvostelut

Raisa Marjamäki: Katoamisilmoitus. Palladium kirjat 2010.

Raisa Marjamäen esikoisteos Katoamisilmoitus luottaa vapaaseen muotoon. Sanat ja lauseet on ripoteltu paperille. Ne ovat paperileikkeitä, tiuskaisuja, merkintöjä, huokauksia, aforismeja, lainauksia. Usein ne on solmittu säkeiksi, mutta vapaan sommittelun tuntu vallitsee silloinkin. Muutamilla sivuilla taustana on mustavalkokuva luonnon armoille joutuneesta ihmisasutuksesta.

Kokeileva muoto tarvitsee yleensä tuekseen jonkin kiinteän pohjan, jota vasten ja jonka piirissä se toimii. Marjamäen teoksessa tällaista pohjaa ei kuitenkaan kovin nopeasti löydy, vaan lukija joutuu sitä kysymään. Marjamäki esimerkiksi toistaa ja varioi joitakin ilmaisuja eri runoissa, mutta ei ryhdy sarjalliseen hoentaan. Lukija tapaa joitakin kertoja muun muassa ”hätäuloskäyntejä”, ”orgasmeja”, ”pölyä”, ”turtaa”, ”pianoja”, ”suostumattomuutta” sekä lausahduksia siitä, ettei ole ”mitään syytä jäädä minnekään”. Toistuvat motiivit kietovat teoksen runoja yhteen, saattavat niitä keskusteluun. Vähitellen nämä eleet alkavat toimia tuttuina tervehdyksinä.

Teoksessa ei kuitenkaan nopeasti hahmotu mitään vahvaa kokoavaa teemaa. Runojen aihe tuntuu välillä olevan se, mikä on kadonnut ja jäljellä on vain tyhjyyden ilmoitus. Marjamäki ei myöskään turvaudu työstämään mitään selkeää kirjoituskaavaa, kuten dialogia, viikkokalenteria tai uskonnollisen tekstin rakennetta. Hän ei anna lukemisen kaavaa sitenkään, että totuttaisi johonkin tiettyyn toistuvaan muotoon. Itse asiassa rytmistä ei aina saa heti kiinni sen paremmin kielen kuin ajatuksenkaan tasolla. Muutamassa kohdassa käytetty englanti ei tunnu perustellulta – jos on kyse lainauksista, niitä pitäisi avata enemmän, jotta ne kantaisivat pidemmälle muuhun tekstiin.

Kaiken tämän hajanaisuuden voi helposti lukea puutteeksi: kenties runoilija ei tule kertoneeksi tarpeeksi selvästi, mistä on kyse, vaan on hieman sokea sille, mitä hän itse tietää sanoillaan tarkoittavansa.

Hajanaisuuden voi kuitenkin tulkita myös tietoiseksi ambivalenssiksi tai siihen pyrkiväksi. Marjamäen runojen sanat itse kertovat samaa. Kun ihminen omassa elämässään joutuu runojen nimeämiin teemoihin ja kuvaamiin tilanteisiin, ajatukset todella lähtevät helposti harhailemaan eri suuntiin. Tämä johtuu siitä, että isot teemat, vapaus, katoaminen ja rakkaus, kietoutuvat elämän kokonaisuudeksi, jota kukaan ei hallitse. Teoksen vähäsivuisuus auttaa lukijaa tässä: teoksen kokonaisuus mahtuu muistiin ja pääsee tuntumaan elämän itsensä hajanaisuutena. Vapaa, hajanainen muoto alkaa näin vähitellen tukea ja avata sisältöä.

Vapaus on itse asiassa Katoamisilmoituksen keskeinen teema. Marjamäki toteaakin suoraan: ”Katoamisilmoitus on eräs vapauden oire”. Ja toisaalla: ”Katoamisilmoitus on eräs oire / kun kyllästyi: että katsoa saa, ei saa tuijottaa / ei saa rukoilla”.

Itse asiassa vapauden käsite sitoo osateemojakin yhteen. Myös Katoamisilmoitus-otsikko saa tästä eri merkityksiä. Se voi viitata jonkin rakkaan tai rakastetun katoamiseen. Kadonneena rakastettuna voi olla yhtä lailla oma lapsuus, kumppani, elämän mielekkyys, jumala, vapaus tai rakkaus itse. Katoamisilmoitus voi myös olla ilmestys, ”postittamaton kirje”, siitä, että maailma tulee katoamaan ja on vain väliaikainen. Tähän viittaavat monet runot ensi sanoillaan: ”Uskon olevani viimeinen sukupolvi”, ”Esitäytetyt etsintäkuulutukset”, ”Harvinaisia” ja ”kun me olemme vanhoja te olette kuolleita”. Samaa ilmaisevat vedenpaisumuskuvat, jotka ovat kopiotekniikan tarkoituksellisesti tuhrimia.

Runoteoksen nimenä ”katoamisilmoitus” on kuitenkin luettavissa myös runouden ja kielen itsensä metaforaksi. Jokaisessa sanassa jotain tulee esiin, mutta vain varman merkityksen katoa vasten. Esiin tulleesta tulee ongelma: mitä tehdä tälle. On pakko toimia jotenkin, mutta ilman mitään valmista mielekkyyttä. Kuitenkin vain tämä valmiin mielekkyyden puute sallii mahdollisuuksien avautua mahdollisuuksina, vapautena. Näin sanat avaavat nimeämiensä asioiden ympärillä sen tekemisen, merkityksellistämisen ja ajattelun liikkumatilan, jossa elämme ja jonka haasteiden ja mielekkyyden pilkahduksien vietävinä olemme. Erityisesti runoudessa jokainen ilmaisu on irrallisuudessaan haastava, ajatuskulun kytköksiä odottava, liikkeeseen liikuttava.

Vaikka Marjamäki ei käsittele asiaa suoraan, hän korostaa tällaista sanojen toimintaa. ”Vihamielettömästi”-runossa käytetään §-merkkejä irrallisten lausumien alussa. Tekstileikkeet vaeltavat kuvien päällä.

Selkeimmin asiasta puhuu säkeistö: ”Onko mitään muuta / rytmiä / olemassa kuin / tämä / tämä tämä / tämä.” Kun kielellinen ilmaisu tulee esiin ja tuo jotain asiaa esiin, haastavassa erottautuneisuudessaan, se osoittaa. Se sanoo: ”Tämä tässä”. Pohjimmiltaan tähän esiintuomiseen perustuu runouden ”kuvallisuus”. Samoin rytmi, toisto, tauot ja sanojen tuntuminen ylipäätään ovat runon tämyyden ilmentymiä. Marjamäki käyttää monissa runoissa ja niiden typografiassa tätä tiputtelevien ilmaisujen rytmiä: jotain on tässä, mutta sen yhteys muuhun puuttuu, on etsittävä. Usein kuitenkin sanat ovat luettavissa peräkkäin riviltä, jolloin katkelmallisuus on ennemminkin lukemisen rytmiä kuin ajattelun etsiytymistä. Välillä järjestys rikotaan, kuten ”Partiotyttöjen tunnuslause” -runossa, jossa tuputettu identiteettirakenne puretaan hajalle.

Mitallisemmassa runossa ”mm. mustelma” vastataan, ettei ole muuta rytmiä kuin ”euforiaruhjeet”. Rytmikkyys alkaa viitata kehojen liikehdintään. Rakastelu ja orgasmi onkin yksi Katoamisilmoituksen toistuva aihe. Se ei kuitenkaan ole vailla ahdistusta, vaan näyttäytyy aina enemmän tai vähemmän väkisin tehtynä unohduksen keitaana, eskapistisena purkautumisen hätäuloskäyntinä, kaiken merkityksettömyyden ja maailman katoamisen keskellä.

Näin tapahtuu myös koko teoksen kuluessa. Rakasteluun tartutaan yleensä hieman epätoivoisesti. Yritetään ylittää turtumus ja jatkaa rakastelun hengitystä ja liikettä muuallakin. Samalla kuitenkin jo ennakoidaan rakastetun poistumista. Kaikkea varjostaa katoaminen. Se tuntuu muodon hajanaisen ahdistavassa vapaudessa asti.

Maailma ja rakastettu ovat aina jo katoamassa tai kadonneet. Nihilismi alkaa viiltää. ”Kuten kaikki suuret sivilisaatiot, mekin tulemme tuhoutumaan. / ’sinä olit saanut varoituksen postittamattomassa kirjeessäni’.” Rakastelussa on kyse maailmanlopusta, pyhyyden ja turtumisen tunteesta, ikuisuuden koskettamisen väliaikaisuudesta ja sen tuomasta ylevästä tuskasta. Rakastelun ja nihilismin välinen heiluminen olisi kuitenkin voinut välillä yltyä myös sodaksi asti. Nyt niiden suhde jää epämääräiseksi.

”Salmisaaren rantaa rakennetaan: sorameri suoristetaan viivaksi / eksyminen vaikeutuu.” Raikkaita sanaleikkejä, alku- ja loppusointuja ja rytmillisiä kokeiluja on ripoteltu tasaisesti. Useissa runoissa on mieleenpainuva tai yhteenvetomainen, rytminen loppu. Hieno rakenne on säkeissä: ”Kun on nähnyt 12 veturia kerralla / voisi olla vähemmästäkin, / mutta onkin vähemmän / hämmentynyt.” Metaforan jälkeen tulee tutun fraasin katkaisu, jota seuraa toisto, joka johdattaa selkeytykseen, ja näin lausuma rytmisesti toteuttaa sen, mistä puhuu. Itse asiassa runo ”eräs opastettu kierros” toimii muiltakin osin näin – ja kiteyttää samalla koko kirjaa.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. […] Marko Gylén Raisa Marjamäen kokoelmasta. […]

Kommentoi