ja kiitos hienosta palautteesta. Tuo kirjoitukseni on aika vanha, se periytyy muutaman vuoden takaisesta blogistani, jota ei ole enää olemassa. Kohensin sitä hiukan ja koitin ottaa huomioon kuluneiden vuosien aikana tapahtuneita muutoksia yleisessä runouskeskustelussa, enkä välttämättä onnistunut siinä. Tekstissä näkyvät myös tuolloiset kiinnostukseni (mm. bourdieulainen yhteiskuntateoria) ehkä liian selvästi. En ehkä ole kaikista lähtöoletuksistani samaa mieltä, mutta ajattelin että keskeinen argumentti voisi elää niistä riippumattomana.

Kysyt, miksi väitän, että se, “mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia”. Avain on edellisen virkkeen “tästä näkökulmasta”: se on asiaankuulumatonta siitä näkökulmasta käsin, jota yritän kehittää. Yritin siis nimenomaan ja vain ja ainoastaan omia tarpeitani varten rajata yksittäisten runoilijoiden subjektiiviset mielipiteet pois tarkastelusta, koska runoilijoiden (ja tutkijoidenkin, kriitikoiden) mielipiteisiin usein tukeudutaan liikaa “runouskeskustelua” tarkasteltaessa. Lisäksi, en yksinkertaisesti tienyt tarpeeksi muiden runoilijoiden mielipiteistä voidakseni sanoa niistä jotain mielekästä.

Pari sanaa tuosta henkilökohtaisesta näkökulmastani, koska se ei ilmeisesti käynyt ilmi kirjoituksestani. Minua on aina kiinnostanut “maku” tai “doxa”, ts. jonkinlainen “yleisen maallikon” julkinen mielipide, joka elää ja muodostuu tilassa, joka koostuu mediasta, keskustelupalstoista, kirjallisuustapahtumista ja yksittäisten runonkuluttajien tottumuksista, keskusteluista ja tietämyksestä. Se ei ole välttämättä sidottu yksittäisten ihmisten mielipiteisiin, koska yksittäiset ihmiset eivät aina tunnu muodostavan mielipiteitään sillä tavalla tietoisesti, että tietäisivät, miksi ovat sitä mieltä kuin ovat: he ovat sitä mieltä, koska ovat kuulleet jonkun niin sanovan ja se on tuntunut “sopivalta”. Juuri tällaiseen doxaan liittyy aina sitä kontekstin mukanaan tuomaa “jotakin muuta”. Mitä se sitten on, on eri asia, ja riippuu katsannosta: onko se poliittista ideologiaa, sukupuoli-ideologiaa, ideologiaa ylipäätään tai jotain muuta, kenties jotain biologista, kognitiivistakin, kuten nykyään kuulee usein väitettävän.

Runoilijat ovat tietenkin aivan yhtä alttiita muodostamaan mielipiteitään tällä tavalla kuin kaikki muutkin, ja usein runoilijoiden runouskäsitykset saattavat jopa olla heidän poetiikkansa kanssa avoimessa ristiriidassa (etenkin, kun tarpeeksi aikaa kuluu, ja heidän runouttaan aletaan lukemaan uusissa tilanteissa uusilla tavoilla). Kun tähän yhdistetään se, miten taiteelliset muodot toimivat historiassa, homma menee aika hankalaksi.

Jokin tällainen tausta ajattelullani oli ja edelleenkin on. Ehkä tämä selittää jotain? Toisaalta, varmasti on myös niin, että olin tuolloin hiukan arempi erilaisten runouskentän sisäisten poliittisten korrektiuksien suhteen, ja jonkinlaisen etäisyyden säilyttäminen tuntui myös hyvältä ratkaisulta. Tästä minut voi toki tuomita.

Haluaisin itse kysyä mitä tarkoitat, kun sanot että “[a]jatus siitä, että luennan ja tulkinnan pitäisi tapahtua tietyllä tavalla (olla tietyllä tavalla relelevantti), on väistämättä nimenomaan irrelevantti”. Sisältyykö tähän oletus, että minä olisin kirjoituksessani puolustanut jotain tiettyä luentaa tai tulkintaa, ja toivonut sen olevan relevantti jollain 50-lukuisella tavalla? En ainakaan tiedosta niin tehneeni.

Ongelma saattaa liittyä sanan “relevantti” merkityksiin. En ainakaan itse käyttänyt sitä tavalla, joka tarkoittaisi “yhteiskunnallisesti ja historiallisesti merkityksellinen” vaan kapeammassa merkityksessä “asiaankuuluva”: rajatusta näkökulmastani, minulle itselleni, oli mielekkäämpää rajata tietyt katsannot tarkastelun ulkopuolelle. Tuntuu, että itse laajennat sen tarkoittamaan jonkinlaista taiteellista tai historiallista relevanssia: “tämä taideteos ei ole relevantti ajankohtansa vaatimusten valossa” – ja sitten kysyt, onko tällainen järkevää. Ei tietenkään ole, ainakaan tutkijan ontologian mukaan – mutta toisaalta väittäisin, että taiteen tekijät saattavat tarvita tällaisia “harhaoppeja” toimiakseen ja yleisöään herätelläkseen. Mieleen tulee amerikkalaisen runoilijan Kenneth Goldsmithin vastikään esittämä väite, että amerikkalainen runous on 50 vuotta muita taiteita jäljessä ja ainoastaan hänen edustamansa käsitteellinen runous on “relevanttia” nykyajan näkökulmasta. Väite on pompöösi ja tietyssä mielessä ilmeisen väärä, mutta niin sen on tarkoituskin olla: se on sosiaalinen, ei tieteellinen ele. Tämän tutkijat aina toisinaan unohtavat runoilijoiden mielipiteitä käsitellessään, minusta tuntuu (olen itsekin tutkija, joten jalkani on suussani varsin syvällä tässä kohden).

Minua kiinnostaisi myös tietää, ketkä “vahtivat” sitä, miten luetaan “sopivasti”? Mietin automaattisesti tuntemiani kriitikkoja ja päätoimittajia kirjallisuuslehdistössä ja kulttuuritoimituksissa, ja mietin, vahditaanko siellä jotain, ja ajatus tuntuu hetkellisesti absurdilta, mutta tarkoitat varmaan jotain spesifiä tai yleisempää, esimerkiksi kulttuurilehdistön runokriitiikkin pesiytynyttä lajityypillistymistä, josta voisin kyllä keskustella pitkältikin.

Tämän lajityypillistymisen ytimessä on tuo ongelmallinen oletus oikeasta lukutavasta, joka on todellakin olemassaoleva ongelma, johon törmää jatkuvasti. Minusta se on hämmentävää (kokemuksellisesti) koska olen itse jossain vaiheessa oppinut olemaan välittämättä “oikeista lukutavoista”. Minun on hirveän vaikea samaistua kokemukseen, jonka mukaan sellainen on olemassa – mutta silti siihen törmää, joten minua on kiinnostanut viime aikoina, miten sellaiseen pitäisi reagoida.

Tilanne muistuttaa hieman ateistien ja uskovaisten välisiä ongelmia. Runouden uskovaiset olettavat, että on olemassa Oikea Runous ja Oikea Lukutapa – olkoonkin, että se olisi subjektiivinen “minulle oikea Jumala” – ja henkeään jalostamalla (tavalla tai toisella) tuo Runous on saavutettavissa, runouden ateistit hylkäävät tämän katsannon ja uskovat, että runous on taiteellisen yhteisön itsesääntelyn tuloksena syntyvä historiallinen, kollektiivinen asia, jolla ei ole transsendenttia olemusta. Miten ateistina keskustelen dogmaattisen uskovaisen kanssa? Täytyykö aina kyseessä olla jomman kumman kääntymys tai luopuminen? Onko aina pakko evankelioida? Onko aina pakko valistaa?

En sano, että haluan kuulua kumpaankaan näistä ryhmistä, koska kyseessä on (tietenkin) karikatyyri, jonka tarkoitus on lähinnä provosoida. Siitä huolimatta se tuntuu usein osuvan pelottavan tarkasti kohdalleen – kuinka usein, esimerkiksi, runoilijat ovat kuin uskovaisia, joita tutkijat uskontotieteilijän tavoin tarkastelevat, ymmärtämättä, että kaikki kuuluvat samaan kehykseen.

Mielestäni on totta, että proosarunoa voi käyttää eräänlaisena kiertotienä kertoa tarina, joka “kuten kaikki me tiedämme nykyään” on konstruktio. Proosaruno tuo siis esiin tarinoiden konstruktiivisuuden.

Itse pohdin välillä, miksi rytmin ja säkeen tarjoamat keinot olisivat sen vanhanaikaisempia kuin ns. proosarytmi, mitä se sitten lieneekään, jos lienee mitään erityistä. “Rytmi” taas tuntuu valitettavan usein viittaavan jonkinlaiseen tiukkaan, tiettyyn kaavaan, mitä se ei kyllä ole (paitsi, kuten muutoinkin, huonoissa käsissä ja pahalla korvalla luettuna).

Kovasti kiinnostava aihe on myös se, mitä Manninen sivuaa kirjoittaessaan “samalla tavalla kaikki, mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia”. Miksi se olisi irrelevanttia? Ellei runoista (ja usein samalla myös runoudesta yleisemminkin) puhuttaisi ja kirjoitettaisi, niin miksi runoja olisi olemassa ja – kysyn tätä ihan vakavissani – miten ja missä niitä voitaisiin kirjoittaa? Runo aivan samoin kuin muukin taide liittyy aina johonkin ja esiintyy aina jossakin kontekstissa (täysin huolimatta kirjoittajan intentiosta tai motiiveista). Toisin sanoen myös sanataiteella on suhde maailmaan, mikä materialisoituu luennassa ja tulkinnassa.

Tähän liittyy myös se, kun Manninen kirjoittaa, että “proosarunoista puhuttaessa puhutaan myös jostain muusta kuin runoista – tuotetaan jotain muutakin kuin arvostelua ja arviointeja ja mainoksia”. Ilman muuta näin on, eikä se koske vain proosarunoja.

Vaikka runoutta ajattelisikin jossakin määrin autonomisena tai siihen pyrkivä taiteenlajina, se on tavalla tai toisella aina lukutavoissa materialisoituessaan tekemisissä “jonkun muun” kanssa. Kriittisen lukutavan tehtävänä on osoittaa valistuneen ammattilukijan lukuprosessin vaikutus tulkintaan, ja tässä työssä on AINA mukana “jotakin muuta”; se kehys, jossa lukeminen tapahtuu.

Näin on, vaikkei ammattilukija aina voi tai osaa tiedostaa kehystään. Vanha tuttu toive siitä, että kritiikki kontekstoisi luentansa, on edelleen kannatettava: konteksti pitäisi tavalla tai toisella eksplikoida, mutta sitä ei sinällään voi arvottaa ennalta.

Ajatus siitä, että luennan ja tulkinnan pitäisi tapahtua tietyllä tavalla (olla tietyllä tavalla relevantti), on väistämättä nimenomaan irrelevantti – ja kovin tutustu 50-luvun modernismin puuhamiesten juttuja kaiuttava. Samoin näitä korkeamodernismin autonomiapyrkimyksiä kaiuttaa se, että tarkasti vahditaan, mitä ja miten pitäisi lukea (sopivasti, ei yli- tai alitulkiten). Varsin usein luku- ja tulkintatapojen kritiikki tehdään sillä tavoin, että taustalla väijyy oletus oikeasta lukutavasta. Tätä pitäisin paljon ongelmallisempana kuin sitä, että luetaan, tulkitaan, kirjoitetaan eri tavoin, eri konteksteja huomioiden, eri näkökulmista.

Manninen päättää juttunsa viittaamalla siihen, mikä auttaa kirjoittamaan parempia runoja. Pohtimisen arvoista tosiaan, mitä tarkoittaisi “paremmin lukeminen”? Kannattako sen perään kysellä ja milloin? Vai pitäisikö lukemisen moneutta – johon liittyy affektien, älyn ja järjen yhteisvaikutus – pohtia joltakin toiselta kantilta? Itselleni tulee ennen kaikkea mieleen se, että lukemisen ja tulkinnan subjektiivisuuden näennäisyyttä sekä ainaista kytkeytymistä johonkin viitekehykseen/kontekstiin ei kannata yrittää väistellä vaan pohtia (kokien). “Oma” luenta on siten aina pikemminkin “ryhmän” luentaa, kuten “lyyrinen minä” on kaikkea muuta kuin ehyt, inhimillinen, kokoava ihmissubjekti.