Esim. keskellä kaiken – uuden runouden mahdolliset äänet

31.3.2010 :: 4|2009, Artikkelit

Parnassossa 1/1966 julkaistiin Jouko Tyyrin essee “Erään minuuden muisto”. Sen lähtökohtana ja innoittajana oli Risto Jarvan vuotta aiemmin tekemä elokuva Onnenpeli, mutta kirjoitus rönsyili käsittelemään runoutta, filosofiaa ja ajan henkeä.

Runoilijoista Tyyri käsitteli lähinnä Koskenniemeä ja Saarikoskea ja pyrki heidän kauttaan saamaan näkyviin kaksi radikaalisti erilaista runominää. Jos koskenniemeläinen lyriikka tuntui vuoden 1966 näkökulmasta vanhentuneelta, tämä ei Tyyrin mukaan johtunut vain muutoksista kirjallisella kentällä, vaan taustalla oli isompi murros:

Emme käytä ensimmäistä persoonaa samalla tavalla eri aikoina ja eri paikoissa. Muutokset palautuvat sosiaalisiin yhteyksiin. Minuutta koskevat käsitykset ovat siis historiallisia, ja tässä tahdon passittaa historiaan ainakin yhden harhaopin.

Tyyrin mukaan Koskenniemen runoissa kohdataan traagisesti muista eristetty kokija, jylhän yksinäinen hahmo vailla lohtua, vailla aitoa yhteyttä toisiin. Kuusikymmenluvun näkökulmasta tällainen Minä vaikutti oudolta. Tyyri näki uusimmassa taiteessa aivan toisenlaisen subjektin ja kokonaan muuttuneen suhteen maailmaan.

Tyyri nosti Koskenniemen runominän rinnalle Jarvan 60-luvun puolivälin elokuvien sekä Saarikosken puheenomaisten runojen arkisen yhteisöllisyyden. Kokemus maailmasta ja toisista näytti olevan lähes päinvastainen kuin jylhissä elegioissa. Minää ei ollut tuomittu erilleen muista, toisaalta ei myöskään haaveiltu sulautumisesta ympäristöön, yhdistymisestä kaikkeuteen. Maailma oli subjektissa ja subjekti maailmassa. Puhujat ja toimijat jäsentyivät kuvioihin ja suhteisiin toistensa kanssa. Maailma oli käytettävissä, siellä oltiin jo valmiiksi, sekaantuneena ihmisiin ja asioihin.

Koskenniemeläisestä yksinäisyydestä, Minän hyytävästä eristyksestä näkyy merkkejä sitä vähemmän mitä uudempaan runouteen tutustumme.

Mikä Koskenniemellä oli traagista, aiheutti vuonna 1966 lähinnä myötähäpeää. Nuoren polven taiteilijat nauroivat porukalla “valkoisen Suomen hovirunoilijan” kuuluisille teksteille. Niin olet yksin, sa ihminen – aika paha! Tyyri ei kuitenkaan liittynyt naurajien kuoroon. Koskenniemi oli hänelle vieras, muttei sen naurettavampi kuin joku 1800-luvun ajattelija tai 1600-luvun maalari. Ei Tyyrillä ollut mitään sankarillisen yksinäistä Minää vastaan. Jonkun mielestä tällainen subjekti saattoi edelleen tuntua lahjomattoman todelta ja olennaiselta. Mutta oli tärkeää huomata, että kyseessä oli vain yksi mahdollinen malli lyyriselle (tai yleisemmin inhimilliselle) subjektille. Koskenniemeläinen minuus oli muotoutunut osana sosiaalihistoriaa siinä missä runouden historiaakin. Tietyllä historian hetkellä saattoi olla vaikeaa vastustaa tällaista subjektikäsitystä, toisena aikana taas piti ponnistella edes muodostaakseen mielikuvan sellaisesta. Tyyri esitti, että keskellä kuusikymmenluvun kollektiivista elämäntuntoa olisi pitänyt vääntäytyä aivan tietynlaiseen, hankalaan asentoon voidakseen kokea asiat “koskenniemeläisesti”.

Tyyri kirjoitti esseetään modernismin (tai vähintäänkin modernismin läpimurron) “jälkeisessä” tilanteessa. Hän väitti, että jälkiä yksinäisestä, ontologisesti eristetystä runominästä oli vielä 50-luvun runoudessa, mutta nyt oltiin laajalla rintamalla omaksumassa uudenlaista käsitystä minän ja maailman suhteesta.

Tyypillinen hahmo “toisen tasavallan” elokuvissa ja kirjallisuudessa liikkui luontevasti keskellä miljöötään, toisten ihmisten parissa. Yksinäisyys oli pikemminkin häiriötila kuin perustava inhimillinen tosiseikka. Elokuvien dialogissa ja runojen puheessa hyödynnettiin arkista kieltä, jota ei pidetty virheettömänä, mutta virheettömyyteen ei pyrittykään. Aineellisia objekteja ei ollut valjastettu symboleiksi, ne olivat sellaisenaan kiinnostavia.

Onnenpelin ihmiset liikkuvat omassa maisemassaan, he viihtyvät esineidensä keskellä. Tulos on elegantti samaan tapaan kuin taideteollisuutemme.

Liikuttiin maallistuneessa todellisuudessa. Jos Jumala oli kuollut jo Koskenniemellä, niin Tyyri antaa ymmärtää, että nyt oli viimein poissa myös asiaan liittyvä vaivaannuttava dramatiikka. Nämä ihmiset näyttivät hankkiutuneen eroon Jumalan ruumiistakin. Jarvan elokuvia katsellessa tulee ajatelleeksi, että urakan oli hoitanut kunnallinen puhtaanapitolaitos. Sen jälkeen mentiin Hakaniemeen torikahveille.

***

Tyyri näki aikansa taiteissa “sartrelaisen” subjektin vailla kiinteää olemusta. Maailmaan osoitetun minän, joka oli väistämättä toisten kanssa. Tyyri siteeraa suosikkifilosofiaan:

Perinteinen taiteilija ja sosialistinen realisti kuvaavat maailmaa ikään kuin he itse eivät olisi siinä läsnä. Aikamme maalari pyrkii sallimaan toisille ihmisille osallistumisen itse osallistuessaan; hän heittäytyy kankaaseen, jotta me heittäytyisimme siihen hänen kerallaan.

Kun Tyyri kirjoitti haluavansa passittaa historiaan harhaopin, hän ei viitannut ensi sijassa ”koskenniemeläiseen subjektiin” vaan yleisemmin ajatukseen muuttumattomasta minuudesta. Tyyrin mukaan oli väärin ajatella, että minuus kokemuksena ja käsitteenä pysyisi ennallaan aikakaudesta toiseen. Minä oli yhteisesti tuotettu asia. Ei 60-luvun taide ollut sinänsä ”parempaa” kuin Koskenniemen, mutta se oli rakennettu samoista aineksista kuin moderni todellisuus eikä näin ollen sulkeutunut itseensä, suostunut jäämään “pelkäksi” taiteeksi.

Tuntuu helpolta hyväksyä Tyyrin perusajatus, mutta kirjoituksessa tulee vastaan häiritsevä jännite. Yhtäältä Tyyri esittää minuuden historiallisesti muuttuvana, aikakaudesta toiseen uudelleenmäärittyvänä, toisaalta hän tarjoilee oman eksistentialismista ammentavan subjektikäsityksensä melko lopullisen tuntuisena.

Kun lukee uusinta suomalaista runoutta nelisenkymmentä vuotta “Erään minuuden muiston” jälkeen, tuntuu siltä, että se subjekti, jonka Tyyri toivotti aikanaan tervetulleeksi, on itse muuttunut lähes yhtä vieraaksi kuin koskenniemeläinen Minä 60-luvun näkökulmasta.

Tyyrin kyökkisartrelaisella apparaatilla on vaikea saada otetta 00-luvun runouden äänistä. Jokin hänen kuvaamassaan, itsestään selvästi maailmaa ja toisia kohti avautuvassa subjektissa tuntuu vieraalta. Tyyrin esseen hengessä voimme kysyä: mikä tässä vieraudessa ylittää puhtaasti kirjallisuushistoriallisen ja esteettisen tason? Mutkia suoristaen: millaisen tulkinnan subjektista kohtaamme 00-luvun runoudessa?

Onko tällaisessa kysymyksessä järkeä? Voidaanko lyriikan moniäänisestä kentästä, tyylien ja teosten kirjosta, ylipäätään hahmottaa minkäänlaista aikakaudelle luonteenomaista subjektia tai puhujaa? Eikö olisi päinvastoin yritettävä tuoda esiin eroja ja moneutta?

Epäilemättä. Mutta vähintään on mahdollista esittää nykykulttuurin “maisemassa” sama yleinen kysymys kuin Tyyri esitti 60-luvulla Koskenniemestä. Hänen kirjoituksensa tarkoituksena ei ollut palauttaa oman aikansa tai varhaisempien vuosikymmenien runouksia filosofisiin kaavoihin, joiden kautta teksteistä nousisi esiin vain tietyntyyppisiä hahmoja. Hän pyrki yleiskatsaukseen, aikalaisdiagnoosiin, jonka kautta runouden muotoja voitaisiin tarkastella suhteessa ympäröivän maailman muutoksiin. Teosten ja kirjoittajien erot jäävät voimaan vaikka isoja linjoja vedettäisiinkin. (Luettuasi polta essee ja hanki käsiisi – osta! – uusia runokirjoja.)

Tyyrin subjektia koskevat kysymyksenasettelut tuntuvat siinä mielessä ajankohtaisilta ja tärkeiltä, että puhujia ja runominää koskevat ongelmat ovat viime aikoina yhä enemmän hiipineet itse runouden sisään. Uusi runous on voimakkaasti poeettisten kysymysten virittämää, perinteen ja sen kritiikin läpitunkemaa. Suuri osa kiinnostavimmasta uudesta runoudesta tutkii omaa luonnettaan runoutena, omaa perustaansa. Samalla kun kiistat eri runouskäsityksistä käyvät kiivaina, ovat poetiikan ongelmat monin tavoin kirjoittautuneet myös teoksiin. Tämä ilmiö voi itsessään toimia johtolankana sen selvittämiseen, millaisen muodonmuutoksen subjekti on läpikäynyt.

2000-luvun runoudessa kohdataan itseään kommentoivia, omia ehtojaan kyseenalaistavia, änkyttäviä, lainausmerkeillä varustettuja ja häilyviä puhujia. Joissakin teksteissä ääni voi tosin tuoda mieleen ”arkimodernistisen” minän, mutta seuraavassa hetkessä saatetaan hypätä kokonaan uusiin tyyleihin ja rekistereihin. Matto voidaan vetää alta milloin tahansa.

Jonkinlaisena yhdistävänä piirteenä uusimmassa runoudessa näyttäisi olevan puheen ja puhujien potentiaalisuus. Usein ollaan pikemminkin subjektiuden kynnyksellä kuin tunnistettavan puhujan paikalla. Vieressä pikemminkin kuin keskellä.

Jos tällainen subjektin “potentiaalisuus” hyväksytään uuden runouden tunnusmerkiksi, niin Henriikka Tavin Esim. Esan “Tehtävä 1. Kirjoita runo” näyttäytyy suoranaisena aapiskirjaesimerkkinä ilmiöstä. Tyyrin kuvaama tyhjä, eksistentialistinen minä on runossa karrikoitunut lomakkeeksi, johon “kuka tahansa” saa kirjoittaa. Sartrelaisen avoimuuden paikalla on nyt valmis kehikko, vieraantunut alusta täytettäväksi (jo etukäteen yhdentekevältä tuntuvalla) materiaalilla.

Itse kirjan nimi kiteyttää potentiaalisuuden ja “kukatahansisuuden” täydellisesti: “Esa” – tavallisuudessaan lähes nimetön, banaali hahmo. “Esim.” – lausuttu mutta samalla jo takaisin vedetty, epäröivä, ehdotettu ääni.

Kuka ”Esim. Esa” on? Kirjan kannen kasvoton hahmo näyttää olevan hypyssään jähmettynyt juuri sille rajalle, jonka tällä puolella hän saisi tunnistettavat piirteet. Kasvojen paikalla (Kuinkas sitten kävikään? -tyyppisen reiän läpi) näemme ontologisesti alimääräytyneen sankarimme kömpelön, ala-asteen standardoitua kaunokirjoitusta jäljittelevän nimikirjoituksen…

Harry Salmenniemen esikoisteoksen Virrata että loputtoman itsereflektiivinen puhe välittää sekin uudenlaisen suhteen kieleen ja havaintoon. Runojen ääni ei näytä koskaan pääsevän ”itse asiaan”, koska itse asiaa ovat kaikki ne havainnon ja siitä puhumisen reunaehdot ja taustaoletukset, jotka puhe pyrkii jollakin tavalla sisällyttämään itseensä. Salmenniemen toisessa teoksessa Texas, sakset kysymykset nousevat vielä toiseen potenssiin: yli kahdensadan sivun mittainen runoelma operoi sumeilematta “mahdollisten runominuuksien” koko kirjolla, perinteisimmästä keskuslyriikasta esikoiskirjan itseään peilaavan kirjoituksen kautta törkeimpään flarfiin.

Minuuden muutoksia runoudessa voidaan tuskin palauttaa kirjallisen kentän muutoksiin. Jos ei teekään mieli seurata Tyyriä sartrelaiseen ajatteluun, voidaan silti ottaa harkintaan hänen esseensä perusväite: “runous kertoo meistä olennaisen silloinkin kun runot eivät ole kertovia.” Muutokset lyriikassa heijastavat koko ympäröivän maailman tapahtumia. Jos uusi runous vaikuttaa filosofisemmalta kuin Saarikosken tai Koskenniemen aikoina, voi syynä olla se, että itse arkikokemus on ”kielifilosofisesti ylikuumentunut”.

Elämme vieraantuneiden esitysten taukoamattomassa virrassa. Ympäröivässä maailmassa kohtaamme tuskin mitään, mikä ei ruokkisi identiteettien häilyvyyttä. Tarina on tuttu: kuvat ja viestit, joille päivittäin altistumme, tuntuvat yhä suuremmissa määrin sattumanvaraisilta. Työelämä vaatii jatkuvaa valmiutta kameleonttimaiseen sopeutumiseen. Kulttuurielämä on pikakelauksella vaihtuvia sisältöjä ja muistinmenetystä.

Tyyri viittasi kirjoituksessaan yhteiskunnan teollistumiseen ja kaikkinaiseen modernisoitumiseen; ilmiöihin, jotka hänen mukaansa ravistelivat myös kaunokirjallisuuden rakenteita. Kuusikymmenluvun puolivälissä informaatioyhteiskunta oli toki jo voimakkaasti nousussa. Mutta jos katsomme tilannetta reilut 40 vuotta myöhemmin, ovat koetut sosiaaliset, taloudelliset ja teknologiset murrokset niin perustavia, että niitä olisi ollut vuoden 1966 Suomen perspektiivistä vaikea aavistaa. Tyyri tuskin osasi kuvitella, millainen olisi mielikuvatalouden, psyykenlääkkeiden, pätkätöiden, nettipornon, kamerakännyköiden ja statuspäivitysten todellisuus.

Jos uutta runoutta syytetään kompleksisuudesta, keskusteluun pitäisi tuoda mukaan koko ympäröivän maailman (ja erityisesti nykyisten kommunikaation muotojen) kompleksisuus. En ajattele, että runous pitäisi alistaa sosiologiselle näkökulmalle. Kyse on vain siitä, että jokapäiväiseen todellisuuteen kiinnittyvien johtolankojen tarjoaminen lukijoille olisi huomattavasti hedelmällisempää kuin yhtäältä kriitikoiden puhe ”kikkailusta” ja toisaalta puolustajien vakuuttelut “loputtomista merkityksistä” ja ”äärettömän monista lukutavoista”. Kun avataan reittejä lukea uusinta runoutta suhteessa arkikokemukseen, näyttäytyvät molemmat uudessa valossa.

Ville Luoma-aho vastasi blogissaan Markku Soikkelin esittämään runokritiikkiin:

Soikkeli haluaa olettaa, että tekstissäni on ‘metalauseita’. Soikkeli ei ymmärrä, että mitään muita lauseita ei ole enää aikoihin ollut olemassa. (…) Soikkeli luulee, että teksteissäni ei ole itseironiaa, vaikka mitään muita suhtautumistapoja ei länsimainen ihminen ole tuntenut enää aikoihin.

Vaikka Luoma-ahon väitteet ovat näin muotoiltuina varsin yleisiä, niin pelkästään kytkemällä ironian ja metailun kysymykset päivittäiseen todellisuuteen ja lähestymällä niitä päinvastaisesta suunnasta kuin kriitikkonsa Luoma-aho avaa tärkeän näköalan koko 00-luvun suomalaisen runouden (ja laajemminkin taiteen) kenttään.

Uuden suomalaisen runouden välittämä subjektikokemus ei ole oiretta lyriikan sulkeutumisesta kokeiluihinsa vaan ilmaus suhteestamme maailmaan. Juuri tätä Ville Hytönen nähdäkseni tarkoittaa kirjoittaessaan Parnassossa 7/2009, että uusi runous on realismia.

Samaan hengenvetoon Hytönen kuitenkin toteaa, että 00-luvun runous “pyörii kielellisesti itsensä ympärillä”, on “sisäänpäin lämpeävää” ja niin edelleen. Onko tässä ristiriita? Ei, sillä Hytönen tarkentaa, että nykyrunouden outoudet ovat heijastusta “metatodellisuudesta”. Uusi runous ”todentaa tätä maailmaa”.

Hytönen näkee uusimman runouden ongelmana lokeroitumisen ja ironisuuden, mutta ei vie terävää analyysiaan riittävän pitkälle nähdäkseen, että ilmiöt eivät liity niinkään asenteisiin ja kirjoittamisen tyyleihin vaan kommunikaation materiaalisiin reunaehtoihin.

Voidaan väittää, että spektaakkeliyhteiskunta tuottaa kaiken näennäisen yhteisöllisyyden ja identiteettien leikin keskelle uuden, enemmän tai vähemmän perverssin muunnelman “koskenniemeläisestä subjektista”, joka todella huomaa olevansa “yksin keskellä kaiken”; näyttöruutunsa äärellä, esitysten yleisönä. Hänen pääasiallisena tehtävänään on katsoa ruudulta muiden elämää, kommunikoida jokainen päähänpistonsa sosiaalisissa medioissa, odottaa kutsua töihin, shoppailla verkossa ja järjestellä muistojaan kuvagallerioihin.

Jos tulkitsen oikein, runoilija reagoi tällaiseen kokemukseen (joka on eräänlainen sekoitus torikammoa ja klaustrofobiaa) purkamalla subjektiutta minkä pystyy. Tutkitaan kielen materiaalisuutta, ruumiillisuutta, paljasta ääntä; jotakin mikä mahdollistaisi yhteyden toisiin valmiina annettujen, vieraantuneiksi miellettyjen subjektiuden mallien ali tai ohi.

Samalla voidaan edetä myös päinvastaiseen suuntaan. Sen havainnon kautta, että juuri vieraantumisen kokemus nurinkurisesti yhdistää meitä. Voidaan heittäytyä mukaan spektaakkelihelvettiin, hyödyntää vieraantunutta, kliseistä, itseensä viittaavaa kieltä ja tyhjää kuvastoa yrittämättäkään tuoda sen tilalle mitään aidompaa. Kuin pyrittäisiin lunastamaan vieraantunut kommunikaatio, valjastamaan se vielä kerran omaan käyttöön, tekemään sen mekanismit aistittaviksi.

Kristian Blombergin Puhekuplia on ehkä nykyrunouden havainnollisin esitys tilanteesta, jossa puhe luhistuu erilaisten kehysten, alustojen ja kanavien ”sisällöiksi”. Vanha kulttuurikritiikin ajatus pirstaloitumisesta saa 2000-luvun maailmassa hyvin konkreettisia muotoja. Erilaisten jatkuvasti vaihtuvien kontekstien ilmaisuvoima jyrää sanotun alleen, tekee kaikesta puheesta samanarvoista. Blombergin teos antaa visuaalisen ja typografisen hahmon kyvyttömyydellemme ilmaista juuri muuta kuin metaa.

Spektaakkeliyhteiskunnalle ominainen yleistetyn valheen kokemus on tunnetusti kasvualustaa kaikenkattavalle ironialle. Toisin kuin Hytönen esittää, se ei ole vastavetoa falskille myönteisyydelle, vaan välitöntä seurausta kommunikaation rakenteista. Se on yhteinen ”kärpäslasimme”, josta emme tunnu löytävän ulos.

Vakavuudeksi muuttuneen ironian tilalle Hytönen kaipaa “haudanvakavuutta”. Tunnistan tämän kaipuun, mutta en tiedä onko haudanvakavuudella lopulta ilmaisun mahdollisuuksia nykymaailmassa (lukuun ottamatta väkivaltaa ja mykkyyttä). Puolet haudanvakavista on facebookissa ja blogeissa vetämässä omaa haudanvakavan rooliaan, ja toinen puoli on tehnyt itsemurhan.

***

Tyyri lopetti esseensä lainaamalla Jarvan Onnenpelissä käytettyä Arvo Turtiaisen tekstiä: “Minulla on ystävä / rakkaus / tovereita. / Minulla on elämä: / tämä päivä / ja tulevaisuus.” Tyyrille säkeet kiteyttivät aikakauden yleisen murroksen, siirtymisen “elegioista yhteiseen maailmaan”.

Otetaan rinnalle lainaus V.S. Luoma-ahon teoksesta Ruumiita:

Muodostuu kättenpuristusten reflektiivinen sarja, jonka langettamat pitkäsormiset piirtoefektit ovat hämähäkkejä. Henkipilvet, jotka suumme päästävät istuessamme toisiamme vastapäätä kuin nyrkkeilijät. Puhun geometrisestä universumista, kuten meritähti takertuneena kaatuneen puun runkoon.

Olimmeko joskus “yhteisessä maailmassa”? Mihin siirryimme?