Ajatus lienee se, että ei tukeuduta historialliseen aineistoon runon tulkinnassa (ei huomioida kontekstia, ei ihmetellä tekijän intentioita tai runon vastaanottoa). Tässä mielessä voidaan puhua historiattomuudesta, mutta pohjimmiltaan tulkinta tapahtuu aina erilaisia oletuksia ja odotuksia vasten, jotka ovat olleet ennen lukukokemusta, ja ne ovat alkaneet kasautua kriitikon mieleen viimeistään lastentarhasta lähtien. Ja jos mikään näistä historiallisista odotuksista ei toimi, niin runo jää roikkumaan ilmaan täysin tunnistamattomana (sitä ei tunnisteta edes runoksi, ei edes tekstiksi tai kokoelmaksi kirjaimia).

yK

Hetki pieni, yritän se-koittaa itseänsä:

Luin äsken yhtä kirjaa sillä silmällä, toinen silmä sisään päin kääntyneenä, toinen ulos maailmaan harittaen, ja huomasin että minulle on todella vaikeata erottaa runon lukemista ja kritiikin kirjoittamista toisistaan, siis aivan pohjimmiltaan, etenkin asioiden ollessa näin pinnalla.

Hieman kuten unikirjaa pidetään, tuli tarvetta kirjata asiat ylös ennen kuin niihin liittynyt tunne katoaisi.

“Käyttökelpoiselta” tuntui tänä yönä seuraava, vähän naiivikin, keskenään päällekkäisten luku/kirjoitustapojen(i) jaottelu:

1. Erojen ja yhtäläisyyksien havaitseminen runoissa (liikkuminen maailman-, kirjallisuuden ja omien lukukokemusteni historiassa) ja

2. Runoista innostuminen (historian/historiasta katoamisen – tai äkillinen historian täydeksi fiktioksi muuttumisen kokemus)

Kohtaa 1. voisin perinteisesti pitämää perinteisempänä (p:llisempänä), kohtaa 2. k:llisempana käyttökelpoisuutena. Samalla 2. tuo toki mieleen perinteiset runojen kirjoittamisen (tai jopa loitsimisen) kuvaukset.

(Ehkä historiattomuutta voisi kutsua historiaan(sa) kiertyneen kritiikin Muusaksi, joksikin pisteeksi, jonka ohikiitävän koossapysymisen hetkenä “runo” ja “siitä puhuminen” syleilevät toisiaan. =P ?)

Näinpä käyttökelpoisen kryptisesti päätyisin ehdottamaan (mitään?), että kritiikillä ja runoudella (ihan perinteisimmässä mielessäkin) olisi hiekkalaatikolla paljon samaa materiaalia (hiekkaa) ja paljon tai vähän yhteis- tai yksityiskäytössä olevia leikkikaluja (kaiketi vähän fiiliksistä, keskustelusta, politiikasta tms. riippuen). Ja aivan liian vähän aikaa ja tilaa leikkiä toistensa kanssa…

Yön ja aamun välistä,

t. Mikael

2. Käyttökelpoisuus on avainkysymys aina. Onko tässä kysymys vain jonkin metodin dogmaattisen käytön kritiikistä?

yK

“siinä tilanteessa tuoreet” piti kuulua

“siinä tilanteessa käyttökelpoiset” :D

minä ymmärsin asian tuota “käyttökelpoisuutta” vasten, ja ehkäpä silloin voisi “kokeellisuus tarkoittaa eri tilanteissa eri asioita”, kuten Henriikka jo sanoit.

Siis siten, että historian tunteminen antaisi keinoja yrittää eristää “historiallisen” vaikutus niin, että tietyt näennäisesti historiattomat, siinä tilanteessa tuoreet, ratkaisut tulevat mahdollisemmiksi.

Pidin siis käyttökelpoisuutta ja sitä mikä milloinkin näyttää käyttökelpoiselta, eräänlaisena avainkysymyksenä.

~Mikael

Tuo kielikuva “kritiikki ei tavoita runoa” yritti viitata sellaiseen tilanteeseen, jossa kriitikolla ei ole välineitä runon ymmärtämiseen. ts. jossa kritiikki ei selvästikään tajua kritisoitavana olevaa runoa.

Itse olin alun perin lukenut tuon Jurin “epähistoriallisuuden” oikeastaan historiallisuudeksi, ts. niin että kokeellisuus tarkoittaa eri tilanteissa eri asioita. Rupesin nyt miettimään, että hän mahtaa tarkoittaa sillä jotain ihan muuta … vai mahtaako? Osaisiko joku ymmärtää paremmin …?

t. Henriikka taas

Jos kokeellisuus tarkoittaa sitä, että pitäisi miettiä kritiikin ilmaisutavan ja ilmaistavan asian välistä suhdetta, niin erottelevana kriteerinä se on heikko. Tuo lienee jokaisen kirjoittajan peruskysymyksiä.

Entä mitä tarkoittaa runon tavoittaminen? Sen ymmärtämistä sen omista lähtökohdistako, kuten jossain yhteydessä ehdotettiin. Mikäli meillä on historiallinen (sic) intressi runoon, niin silloin on hyvä yrittää selvittää mitkä olivat runoilijan omat tarkoitukset (jos ajatus on, että runolla itsellään on jokin oma kirjoittajasta tai lukijoista riippumaton lähtökohta, niin se vaatisi runon asettamista agentin asemaan, mikä on luonteeltaan melko hurja metafyysinen heitto) ja sitä kautta ymmärtää mitä hän teki. Tästä voi tietenkin olla apua kriitikolle ja se voi olla yksi tärkeä kriitikon tehtäväkin, mutta kritiikin ei ole mitään syytä rajoittaa itseään tällaiseen historiallisen tulkinnan tehtävään. Kritiikki arvioikoon päämäärien tai lähtökohtien mielekkyyttä ulkopuoleltakin käsin. Historiallisen tulkinnan ja kritiikin ero on siinä, että kritiikkiä voidaan ja pitää esittää myös päämääräjärjen eikä vain instrumentaalisen järjen näkökulmasta (nämä tehtävät voidaan tietenkin myös yhdistää) ja ainakin jossain tärkeässä mielessä kritiikistä tekee (tulkintaan nähden) kritiikkiä se, että se ei jää kiinni teoksen omiin lähtökohtiin. Tähän voisi vielä lisätä, että mikäli kritiikin tarkoitus on tuoda esiin kriitikon lukukokemus, niin sekin on suora hyppy pois runon omista lähtökohdista (tosin runolla itsellään ei ole omia lähtökohtia, ne ovat vain ihmisillä: kirjoittajalla, lukijalla jne.)

Miten runon omien lähtökohtien kanssa sopivat vaatimukset siitä, että niitä pitäisi arvioida myös ympäristönäkökulmasta ja ettei pitäisi verrata muihin runoihin kuin korkeintaan tuodakseen esiin eroja? Ympäristönäkökulma on yleensä täysin ulkopuolelta tuotu krititeeri. Mitä vertailuun tulee, niin jonkin runon “tavoittaminen” voi kai olla juuri sitä, että huomaa sen kuulumisen traditioon, sukulaisuuden johonkin toiseen runoon jne. Runo voi olla lähtökohtaisesti samankaltaisuutta, konventioiden toistamista, johonkin traditioon tai keskusteluun osallistumista tämän tradition tai keskustelun ehdoilla. Samankaltaisuuksien esiintuominen voi näin ollen olla teoksen ymmärtämistä sen omista (tiedostetuista tai tiedostamattomista) lähtökohdista käsin ja vaikka sen lähtökohdat voivat olla jossain muualla, niin samankaltaisuuksien huomioiminen voi olla aivan yhtä hedelmällistä kuin erojen korostaminen (mikä tietenkin kannattelisi romanttista kuvaa yksinäisestä taiteilijanerosta)

Mitä kokeellisuuden historiattomuuteen tulee, niin siitä ei pääse eroon sanomalla, että tämä on historiatonta. Se on kokeellista vain suhteessa historiaa. Vain historiaa vastaan kokeellinen taide tai kokeellinen kritiikki voi esiintyä kokeellisena.

Se jokin jää uupumaan.

yK

ja anteeksi että otan osaa keskusteluun vasta nyt. Kokeellisuudesta vieläkin, pahoittelut jos kyllästyttää :)

En ihan ymmärrä Kake väitettäsi ettei sitä ettei sitä, ettei kokeellisuutta haluta kokeellisuuden vuoksi, olisi artikuloitu. Parnasson “kuulutuksessa” :) kirjoitamme:

“Tarkoitus ei ollut synnyttää uutta ”kokeellista” kritiikkityyppiä, pikemminkin haastaa kokeiluun osallistujat pohtimaan kritiikin ilmaisutavan ja ilmaistavan asian välistä suhdetta. Tarkoitus oli jäljittää sitä jotain, mitä runokritiikistä nykyisellään tuntuu puuttuvan; vauhdittaa keskustelua siitä, mikä kritiikissä on luovuttamatonta; mikä tekee kritiikistä kritiikkiä.”

“Kokeilu” on siis tässä tapauksessa ollut reaktiota kokemukseen siitä, että kritiikki ei tavoita kohdettaan tai/ja se ei ole (kuten Aksu T&S:n lukijakirjeessään esittää) lukemisen arvoista/ kirjallisuutena kiinnostavaa.

Sanoisin että kritiikkikokeilusta puhuttaessa kokeellisuutta on käytetty ainakin kahdessa merkityksessä: Toisaalta analogisena luonnontieteiden kokeiluihin (kokeillaan mitä tulee). Toisaalta taas Maaria erittäin hienosti esiinnnostamasta kokeilun ja kokemisen merkitysyhteydessä (joka on kai suomen kielelle ominainen, “kokea verkot) – yksi perusteluhan koko kokeilulle on ollut pyrkimys saada ilmaistua lukukokemus (esim. kirjallisuustieteellisen tietämyksen sijaan) .’

toivoo Henriikka

ps. Olen itsekin ollut aika hämmennyksissä termin “kokeellisuus” merkityksen kanssa, (niin kuin täätä näkyy: http://tulijasavunihil.wordpress.com/2008/04/04/tikulla-jaata/) ja siksi käytänkin sitä lähestulkoon aina lainausmerkeissä tai puhun mieluummin kritiikkikokeilusta kuin kokeellisesta kritiikistä. Viimeisimmässä Tuli&Savussa Juri Joensuu vastaa kuitenkin mielestäni erittäin hyvin kysymykseen menetelmällisen (proseduraalisen) ja kokeellisen kirjoittamisen eroista. Siteeraan Jurin vastausta vielä:

“[K]okeellisuus on epähistoriallinen, subjektiivinen ja tilannekohtainen (sanalla sanoen käyttökelpoinen) käsite. Alustavasti tekisi mieli määritellä: kaikki proseduraalisuus on kokeellista, mutta ei välttämättä päinvastoin. Toisaalta kaikessa kokeelliseksi miellettävässä taiteessa on kaiketi jonkinlainen, joskus hyvin latentti kiinnostus tekemisen menetelmiin. Ainakin John Cagen määritelmä kokeellisuudesta toimintana, jonka lopputulos on tuntematon, tangeeraa hyvin erilaisten proseduralismien kanssa, jotka pyrkivät tuomaan jotain ulkoista yleensä sisäiseksi miellettyyn ilmaisuun tai tyyliin. “

En ole oikeastaan ajatellut tekemisiäni noiden kysymystesi valossa. Lähinnä leikin joillakin runoilla, joista osa on oikeasti hyviä, mutta tarjoavat leikkitilaa, osa taas on huonoja ja inspiroivat siksi.

Siellä on muitakin tekstejä, joista jotka ovat jotkut runoja, osa lähinnä pakinoita. Ehkä ne herättävät ajatuksia, ehkä kriittisiä ajatuksia tekstejäni kohtaan, ehkä kriittisiä niitä ilmiöitä kohtaan, joista kirjoitan.

Mutta jos pitäisi ottaa kanta noihin kysymyksiisi, niin sanoisin, että suhteessa asiasta kirjoitettuihin manifesteihin, olen kriittinen. Mutta varmaan blogia voi lukea myös kokeellisena kritiikkinä. Tosin en ole ihan varma saako lukija mitään lisäinformaatiota tästä luonnehdinnasta (varsinkin kun iso osa teksteistä on peräisin ajalta ennen näitä kuulutuksia kokeilevan kritiikin perään).

Enhän minä ole vastaan mitään sinänsä. Lähinnä eri asioiden tai ilmiöiden tietyt muodot tai ilmentyvät ihmetyttävät.

yK