Maaria Pääjärvi kirjoittaa blogissaan mm. kritiikkinumerosta (4/08) ja kirjaSin-numerosta (1/09).
”Salusjärvi huomasi, että T&S:n kritiikkikokeilut olivat kokeellisia erityisesti formaalilla tasolla. Eli kielellä leikiteltiin ja sitä sovitettiin kritiikkitekstiin. Kritiikin konventioita ei taas juurikaan rikottu. Tekstin lopusta selvisi kirjoittajan arvio silloin kun arvio oli mukana. Tekstit siis epäonnistuivat suhteessa yleisöön ja suhteessa keskusteluun runoudesta. Sen sijaan ne synnyttivät kritiikin lajin sisäistä keskustelua, onhan siitä todisteena jo Salusjärven teksti, tämä tässä ja jo aiemmin käyty keskustelu T&S:n blogissa.
Kritiikkinumeron lapsosista suloisin on kuitenkin tämä Johannes Knektmanin katsaus.”
19 vastausta aiheeseen “Pääjärvi kritiikkikeskustelusta”
Koko keskustelusta jää epäselväksi mikä on peräänkuulutetun kokeellisen kritiikin tarkoitus. Muutamia hetkellisiä vilahduksia lukuun ottamatta näyttää siltä, että kokeellisuus olisi useammallekin keskustelijalle itseisarvo: säälitellään vain sitä, että ”konventioita ei juurikaan rikottu.”
Joku on huolissaan siitä, ettei kritiikki pysy runouden perässä, ja tarjoaa ”kokeellisuutta” apuun. Vaatimus siitä, että kritiikin olisi pysyttävä runouden perässä, on tietenkin totaalisen nöyryyttävä ja holhoava. Usein kriitikot kulkevat maileja runoilijan edellä. Kenties vaatimus kokeellisesta kritiikistä onkin vain huolta siitä, että kritiikki pysyisi runoilijan perässä, pyrkimys katsoa, että ”runoilija kuuntelisi kriitikkoa” eikä päinvastoin.
Terveisin,
yks Kake
ps. Eri yhteyksissä esiintyneet ”kokeelliset” ideat, kuten tekstien tarkasteleminen tekoina, ympäristönäkökulman huomioiminen, pyrkimys avata runoa sen omista lähtökohdista käsin (ja toisaalta myöskin vaatimukset arvioida näitä pyrkimyksiä ulkopuolelta käsin, mitä ei tässä yhteydessä mainittu), apurahakomiteoiden palvelu eivät ole uusia innovaatioita vaan vanhojen, ikivanhojen ideoiden toistoa, paitsi ehkä tuo idea, että kriitikko kirjoittaa apurahakomiteoille, jotta nämä voisivat sitten paremmin jakaa apurahoja.
pps. Sivumennen sanoen, siteeraamisen mahdottomuus ei ole runokritiitikolle sen suurempi ongelma kuin vaikkapa taidekriitikolle, joka kirjoittaa veistoksista ilman että kuvittaa juttunsa valokuvin.
Niin, mikä on kokeellisen kirjoittamisen tai runouden yleensäkin tarkoitus? Tehdä runous/kirjoittaminen tietoiseksi itsestään? Herättää keskustelua? Pöllyttää luutuneita tapoja, etsiä uutta ilmaisua siinä tilanteessa kun vanhat ilmaisun muodot eivät enää kykene ilmaisemaan.
Terveisin,
yks Henriikka
ps. itse en tosiaan niputtaisi uutuutta ja kokeellisuutta noin vahvasti yhteen kuin näytät tekevän tai olettavan että yleisesti tehdään. Näen että kokeellisuus on pikemminkin reaktiota asioiden nykytilanteeseen, suhteessa siihen.
Jos muille esitetään vaatimuksia kirjoittamisen suhteen, niin silloin ne olisi hyvä perustella. Nyt näyttää siltä, että konventionaalista kirjoittamista kritisoidaan vain kritisoinnin vuoksi ja kokeellista vaaditaan vain kokeellisuuden vuoksi.
Itsestään tietoinen kirjoitaminen tai keskustelua herättämään pyrkivä ei ole sinänsä erityisen kokeellista vaan näillä on takana vahvat konventionaaliset traditiot (vaikkeivat olisikaan keskeisintä valtavirtaa). Tai en tiedä, ehkä se jonkin mielestä on. Mutta siitä päästäänkin takaisin vain kysymään, että mitä tällä kokeellisuudella tässä yhteydessä oikein tarkoitetaan?
Kokeellisuus ei tietenkään ole täsmälleen sama asia kuin uutuus, mutta kokeellisuus näkyy vain vertaamalla ”kokeellista runoa” aikaisempiin tuotoksiin. Jos sitä ei verrata aiempaan, konventionaalisena pidettyyn runouteen niin sitä ei voi mitenkään havaita kokeelliseksi. Sen suhde ”asioiden nykytilanteeseen” on sekin jälkikäteinen, siis suhde on siihen mitä on jo tehty – sitä ei voi verrata tulevaan tai johonkin, joka on juuri tekeillä.
yK
Aloin pohtia, että mahdatteko tarkoittaa kokeellisella, sitä että kritiikki tai runo perustuisi ”kokeisiin” (analogisesti luonnontieteellisen tutkimuksen kanssa)? Tällöin sen asettaminen konventionaaliseen kirjoittamista vastaan on hieman hämärää, sillä tuossa mielessä kirjoittaminen voi olla hyvinkin konventionaalista (ja edellä mainitut, sieltä sun täältä poimimani ehdotukset siitä mitä kokeellisen kritiikin tulisi ottaa huomioon eivät oikein sovi tähän ajatukseen)
yK
Oikeastaan pitää mennä katsomaan millaisia juttuja itse kukin kirjoittaa saadakseen tietää mitä kukin ”kokeellisuudella” tarkoittaa. Varsinkin kun keskustelussa (mun entryn yhteydessä, ja myös täällä: http://neonvalot.blogspot.com/2009/05/teokset-joita-ei-yleensa-arvostella.html ) todettiin jo monella suulla, että ”kokeellisuus” ei välttämättä ole osuvin mahdollinen termi. Ainakin minä ajattelen samaan suuntaan kuin ”yks Henriikka”, eli ”kokeellisuus” syntyy suhteessa siihen mitä voidaan pitää ”konventionaalisena”. Mun tekstin välitön viitekohta on uusimmassa Tuli&Savussa ilmestynyt lukijakirje, joten jos haluaa ymmärtää keskustelun luonnetta, pitäisi varmaan lukea lehdet 4/2008 ja 1/2009 kritiikkitouhujen osalta. Ja varmaan hyvin monet kirjottaa niitä juttuja, mitä on tullut mietittyä ja sanottua aiemminkin.
Termi ”kokeellinen” on kai käytössä silloin kun pyritään tekemään jotain vähän epävarmalla tavalla. Arkikielessä siis. Epämääräisyyttä ei tarvitse lähtökohtaisesti hävetä. ”Koe” luonnontieteellisessä mielessä toteutetaan konventionaalisesti ja minusta tämän kokeellisen kritiikin kanssa ainakin jollain lailla analogista on se, että kokeilijan täytyy olla tietoinen konventioista ja hyödyntääkin niitä. Mutta mietin myös koettelemusta, koettelua, kokemusta, kokemista. Vaikka analogiaa olisikin, säilyttää taiteen/estetiikan piirissä tapahtuva koe varmasti luonnontieteestä poikkeavan luonteensa, vaikka sen epätäsmällisyys olisikin häiritsevää ja aiheuttaisi paljon ylimääräistä puhetta ja turhanoloista säätämistä.
Periaatteessa kaikkea voidaan nimittää vanhan toistoksi. Myös ajatus kokeilevuudesta ja avantgardesta on sitä. Kokeilevuuteen ei sisälly tosiaankaan välttämättä mitään ”uutuutta”, vaan lähinnä järjestetään sitä ainesta mitä käsillä on, sovelletaan keinoja toisista kirjoittamisen lajeista jne.
”yks Kake” sanoo: ”Kenties vaatimus kokeellisesta kritiikistä onkin vain huolta siitä, että kritiikki pysyisi runoilijan perässä, pyrkimys katsoa, että “runoilija kuuntelisi kriitikkoa” eikä päinvastoin.” Miten päin pyörittelikin, tämäkin on vanha asia. Tässä unohtuu ehkä päällimmäisenä se, että useat kriitikot ovat myös runoilijoita ja runoilijat toimivat kriitikoina. Tavallaan taiteen ja siitä kirjoittamisen suhde on mutkikkaampi kuin mikään muna-vai-kana -malliin asetettu kysymys antaa ymmärtää.
-Maaria
Ei tarvitse hävitä epämääräisyyttä, ei. Onkin eri asia puhua käsitteen epämäärisyydestä kuin yrittää kysyä mihin kokeellisuudella pyritään. Miksi sitä tulee olla? Toki hyväksyn vastauksen, että sitä nyt vaan tehdään ilman päämäärää. Mutta silloin on vähän omituista esittää muille(kin) kuin itselleen vaatimuksia siitä, että kokeellisuutta tarvitaan enemmän.
Mikäli kokeellisuus on vastakohtana tai vastavoiman konventioille, niin silloin se samaistuu uutuuteen, koska konventiot ovat konventioita vain tradition kautta. Ne ovat jotain mitä on toistettu ja toistetaan. Kokeellisuus paljastuu kokeellisuudeksi vain sitä vasten, että se on jotain muuta kuin toistettu ja toistettava konventio, eli on uutta siihen nähden. Näin ollen konventio on hyvin vahvasti kiinni ”uutuudessa” ja siinä tapauksessa vanhan toisto ei olekaan kokeellisuutta. Vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että kokeellisuus ei ole uutuutta, niin konventioiden vastakohtana se on hyvin vahvasti sitä, vaikka kai se voi olla sen lisäksi jotain muutakin.
Itse en tietenkään väitä esittäväni mitään uutta. Pikemminkin päinvastoin. Mitä tulee runoilija+kriitikko -yhdistelmään, niin se on tietenkin näin pienessä maassa vähintäänkin ongelmallinen. Toki sitä mahdotonta välttää, mutta minähän vain totesin, en vaatinut, että usein kritiikki kulkee runouden edellä. Kritiikkiä kirjoitetaan seuraavaa runoa varten, eikä menneitä muistellakseen.
Mielestäni suomalainen runous ja runouspuhe elää monessa mielessä poikkeuksellista kukoistuskautta, mutta ehkä tietoisuus tästä on ollut omiaan aiheuttamaan sen, että joukkoo mahtuu entistä enemmän vähemmän harkittuja, vähemmän mielenkiintoisia ja vähemmän perusteltuja puheenvuoroja.
Tarkemmin lukien paljastuisi, että harmin aihe oli ainakin osalle keskustelijoista se, että kokeilevuutta hakeneen lehden kokeilevuus jäi odotettua laimeammaksi tai kriitikot löysivät yllättävän samankaltaisia ratkaisuja kirjoittaessaan kokeellista. Mitään lisäkokeellisuutta ei kai kuulutettukaan, vaikka tähän blogiin lainatusta tekstinpätkästä – poissa kontekstissa – niin voi ymmärtää. Kun minusta ei yhtään näytä siltä, että konventionaalisuutta kritisoitaisiin sen itsensä vuoksi tai kokeellista haluttaisiin kokeellisuuden vuoksi. Teenhän minäkin suuren osan kaikista kritiikeistä ns. konventionaalisella tavalla enkä kovin helposti tekisi esim. runoa mukailevaa kritiikkiä kokeellisen kritiikin muotona. Minulle asia vaan on läheinen, koska olen yrittänyt löytää erilaisia tapoja kirjoittaa erilaisista teoksista.
Itse asiassa on aika hassua arvioida jonkun blogientryn perään kertyvää keskustelua. Se on vähän sama kuin menisi kuppilapöytään kertomaan ihmisille, että keskustelkaapa laadukkaammin. En editoi kommentteja millään tavalla ja keskustelun laatuun voi vaikuttaa kuka vaan. Internetistä löytää jos jonkinlaisia puheenvuoroja, ja kaikki niistä eivät ole merkittäviä, tietenkään (merkittäviä suhteessa mihin?).
Minulla on mielessäni enemmänkin esimerkiksi Parnassossa julkaistu Tuli & Savu -lehden työryhmän kuulutus ja muutenkin se kaikki mistä tämä lähti alkuunsa kuin tämä tai joku muu nettikeskustelu.
Voi tietenkin olla, ettei kokeellisuutta haluta kokeellisuuden vuoksi, mutta tämä on jäänyt artikuloimatta (siis millään sellaisella tavalla, että siitä kävisi ilmi miksi päämäärä vaatii konventioiden rikkomista)
En siis ole arvioimassa blogientryn perään kertynyttä keskustelua, mutta minä en näkisi siinä mitään erityisen hassua jos olisinkin. Ihan hyviä lähteitä nekin ovat. Miksei siis niinkin voisi tehdä? Vaikkapa kokeellisuuden nimissä.
… ja kun puhuin vähemmän mielenkiintoisista puheenvuoroista aikaisemmassa viestissä niin mielessäni oli kyllä osa nykyistä runouttakin.
Mites yK – jos olet kuten oletan Runokorjaamon peräsimessä oleva henkilö – koet korjatut versiosi suhteessa kokeelliseen kritiikkiin? Koetko tekeväsi kritiikkiä, vai laajennatko runouden tilaa?
Runokorjaamo on kyllä blogini.
En ole oikeastaan ajatellut tekemisiäni noiden kysymystesi valossa. Lähinnä leikin joillakin runoilla, joista osa on oikeasti hyviä, mutta tarjoavat leikkitilaa, osa taas on huonoja ja inspiroivat siksi.
Siellä on muitakin tekstejä, joista jotka ovat jotkut runoja, osa lähinnä pakinoita. Ehkä ne herättävät ajatuksia, ehkä kriittisiä ajatuksia tekstejäni kohtaan, ehkä kriittisiä niitä ilmiöitä kohtaan, joista kirjoitan.
Mutta jos pitäisi ottaa kanta noihin kysymyksiisi, niin sanoisin, että suhteessa asiasta kirjoitettuihin manifesteihin, olen kriittinen. Mutta varmaan blogia voi lukea myös kokeellisena kritiikkinä. Tosin en ole ihan varma saako lukija mitään lisäinformaatiota tästä luonnehdinnasta (varsinkin kun iso osa teksteistä on peräisin ajalta ennen näitä kuulutuksia kokeilevan kritiikin perään).
Enhän minä ole vastaan mitään sinänsä. Lähinnä eri asioiden tai ilmiöiden tietyt muodot tai ilmentyvät ihmetyttävät.
yK
Hei Kake, Maaria ja Aksu, ja muut,
ja anteeksi että otan osaa keskusteluun vasta nyt. Kokeellisuudesta vieläkin, pahoittelut jos kyllästyttää :)
En ihan ymmärrä Kake väitettäsi ettei sitä ettei sitä, ettei kokeellisuutta haluta kokeellisuuden vuoksi, olisi artikuloitu. Parnasson ”kuulutuksessa” :) kirjoitamme:
”Tarkoitus ei ollut synnyttää uutta ”kokeellista” kritiikkityyppiä, pikemminkin haastaa kokeiluun osallistujat pohtimaan kritiikin ilmaisutavan ja ilmaistavan asian välistä suhdetta. Tarkoitus oli jäljittää sitä jotain, mitä runokritiikistä nykyisellään tuntuu puuttuvan; vauhdittaa keskustelua siitä, mikä kritiikissä on luovuttamatonta; mikä tekee kritiikistä kritiikkiä.”
”Kokeilu” on siis tässä tapauksessa ollut reaktiota kokemukseen siitä, että kritiikki ei tavoita kohdettaan tai/ja se ei ole (kuten Aksu T&S:n lukijakirjeessään esittää) lukemisen arvoista/ kirjallisuutena kiinnostavaa.
Sanoisin että kritiikkikokeilusta puhuttaessa kokeellisuutta on käytetty ainakin kahdessa merkityksessä: Toisaalta analogisena luonnontieteiden kokeiluihin (kokeillaan mitä tulee). Toisaalta taas Maaria erittäin hienosti esiinnnostamasta kokeilun ja kokemisen merkitysyhteydessä (joka on kai suomen kielelle ominainen, ”kokea verkot) – yksi perusteluhan koko kokeilulle on ollut pyrkimys saada ilmaistua lukukokemus (esim. kirjallisuustieteellisen tietämyksen sijaan) .’
toivoo Henriikka
ps. Olen itsekin ollut aika hämmennyksissä termin ”kokeellisuus” merkityksen kanssa, (niin kuin täätä näkyy: http://tulijasavunihil.wordpress.com/2008/04/04/tikulla-jaata/) ja siksi käytänkin sitä lähestulkoon aina lainausmerkeissä tai puhun mieluummin kritiikkikokeilusta kuin kokeellisesta kritiikistä. Viimeisimmässä Tuli&Savussa Juri Joensuu vastaa kuitenkin mielestäni erittäin hyvin kysymykseen menetelmällisen (proseduraalisen) ja kokeellisen kirjoittamisen eroista. Siteeraan Jurin vastausta vielä:
”[K]okeellisuus on epähistoriallinen, subjektiivinen ja tilannekohtainen (sanalla sanoen käyttökelpoinen) käsite. Alustavasti tekisi mieli määritellä: kaikki proseduraalisuus on kokeellista, mutta ei välttämättä päinvastoin. Toisaalta kaikessa kokeelliseksi miellettävässä taiteessa on kaiketi jonkinlainen, joskus hyvin latentti kiinnostus tekemisen menetelmiin. Ainakin John Cagen määritelmä kokeellisuudesta toimintana, jonka lopputulos on tuntematon, tangeeraa hyvin erilaisten proseduralismien kanssa, jotka pyrkivät tuomaan jotain ulkoista yleensä sisäiseksi miellettyyn ilmaisuun tai tyyliin. ”
Kaikella kunnioituksella, nuo(kin) luonnehdinnat kokeilevan kritiikin pyrkimyksistä ovat hyvin lähellä tautologiaa. Niiden mukaan kokeellinen kritiikki eroaa jotenkin ei-kokeellisesta, kokeellisen pitäisi olla jollakin tapaa erilaista (ja tämän päälle on heitetty toive siitä, että sattuisi syntymään jotakin mielenkiintosempaa kuin kokeeton kritiikki). Ongelma myös se, että sikäli kun kokeellinen kritiikki asetetaan vastakkain konventionaalisen kritiikin kanssa, niin konventionaalisen kritiikin konventionaalisuus on jäänyt enimmäkseen artikuloimatta – mitä siis pitää välttää jos haluaa rikkoa konventioita?
Jos kokeellisuus tarkoittaa sitä, että pitäisi miettiä kritiikin ilmaisutavan ja ilmaistavan asian välistä suhdetta, niin erottelevana kriteerinä se on heikko. Tuo lienee jokaisen kirjoittajan peruskysymyksiä.
Entä mitä tarkoittaa runon tavoittaminen? Sen ymmärtämistä sen omista lähtökohdistako, kuten jossain yhteydessä ehdotettiin. Mikäli meillä on historiallinen (sic) intressi runoon, niin silloin on hyvä yrittää selvittää mitkä olivat runoilijan omat tarkoitukset (jos ajatus on, että runolla itsellään on jokin oma kirjoittajasta tai lukijoista riippumaton lähtökohta, niin se vaatisi runon asettamista agentin asemaan, mikä on luonteeltaan melko hurja metafyysinen heitto) ja sitä kautta ymmärtää mitä hän teki. Tästä voi tietenkin olla apua kriitikolle ja se voi olla yksi tärkeä kriitikon tehtäväkin, mutta kritiikin ei ole mitään syytä rajoittaa itseään tällaiseen historiallisen tulkinnan tehtävään. Kritiikki arvioikoon päämäärien tai lähtökohtien mielekkyyttä ulkopuoleltakin käsin. Historiallisen tulkinnan ja kritiikin ero on siinä, että kritiikkiä voidaan ja pitää esittää myös päämääräjärjen eikä vain instrumentaalisen järjen näkökulmasta (nämä tehtävät voidaan tietenkin myös yhdistää) ja ainakin jossain tärkeässä mielessä kritiikistä tekee (tulkintaan nähden) kritiikkiä se, että se ei jää kiinni teoksen omiin lähtökohtiin. Tähän voisi vielä lisätä, että mikäli kritiikin tarkoitus on tuoda esiin kriitikon lukukokemus, niin sekin on suora hyppy pois runon omista lähtökohdista (tosin runolla itsellään ei ole omia lähtökohtia, ne ovat vain ihmisillä: kirjoittajalla, lukijalla jne.)
Miten runon omien lähtökohtien kanssa sopivat vaatimukset siitä, että niitä pitäisi arvioida myös ympäristönäkökulmasta ja ettei pitäisi verrata muihin runoihin kuin korkeintaan tuodakseen esiin eroja? Ympäristönäkökulma on yleensä täysin ulkopuolelta tuotu krititeeri. Mitä vertailuun tulee, niin jonkin runon ”tavoittaminen” voi kai olla juuri sitä, että huomaa sen kuulumisen traditioon, sukulaisuuden johonkin toiseen runoon jne. Runo voi olla lähtökohtaisesti samankaltaisuutta, konventioiden toistamista, johonkin traditioon tai keskusteluun osallistumista tämän tradition tai keskustelun ehdoilla. Samankaltaisuuksien esiintuominen voi näin ollen olla teoksen ymmärtämistä sen omista (tiedostetuista tai tiedostamattomista) lähtökohdista käsin ja vaikka sen lähtökohdat voivat olla jossain muualla, niin samankaltaisuuksien huomioiminen voi olla aivan yhtä hedelmällistä kuin erojen korostaminen (mikä tietenkin kannattelisi romanttista kuvaa yksinäisestä taiteilijanerosta)
Mitä kokeellisuuden historiattomuuteen tulee, niin siitä ei pääse eroon sanomalla, että tämä on historiatonta. Se on kokeellista vain suhteessa historiaa. Vain historiaa vastaan kokeellinen taide tai kokeellinen kritiikki voi esiintyä kokeellisena.
Se jokin jää uupumaan.
yK
Pari tarkennusta:
Tuo kielikuva ”kritiikki ei tavoita runoa” yritti viitata sellaiseen tilanteeseen, jossa kriitikolla ei ole välineitä runon ymmärtämiseen. ts. jossa kritiikki ei selvästikään tajua kritisoitavana olevaa runoa.
Itse olin alun perin lukenut tuon Jurin ”epähistoriallisuuden” oikeastaan historiallisuudeksi, ts. niin että kokeellisuus tarkoittaa eri tilanteissa eri asioita. Rupesin nyt miettimään, että hän mahtaa tarkoittaa sillä jotain ihan muuta … vai mahtaako? Osaisiko joku ymmärtää paremmin …?
t. Henriikka taas
Heippa,
minä ymmärsin asian tuota ”käyttökelpoisuutta” vasten, ja ehkäpä silloin voisi ”kokeellisuus tarkoittaa eri tilanteissa eri asioita”, kuten Henriikka jo sanoit.
Siis siten, että historian tunteminen antaisi keinoja yrittää eristää ”historiallisen” vaikutus niin, että tietyt näennäisesti historiattomat, siinä tilanteessa tuoreet, ratkaisut tulevat mahdollisemmiksi.
Pidin siis käyttökelpoisuutta ja sitä mikä milloinkin näyttää käyttökelpoiselta, eräänlaisena avainkysymyksenä.
~Mikael
äh, olen itseni vanki:
”siinä tilanteessa tuoreet” piti kuulua
”siinä tilanteessa käyttökelpoiset” :D
1. Mitä silloin ymmärretään kun ymmärretää runo? Mitä ovat ne kriitikon välineet, jotka voivat puuttua?
2. Käyttökelpoisuus on avainkysymys aina. Onko tässä kysymys vain jonkin metodin dogmaattisen käytön kritiikistä?
yK
”2. Käyttökelpoisuus on avainkysymys aina. Onko tässä kysymys vain jonkin metodin dogmaattisen käytön kritiikistä?”
Hetki pieni, yritän se-koittaa itseänsä:
Luin äsken yhtä kirjaa sillä silmällä, toinen silmä sisään päin kääntyneenä, toinen ulos maailmaan harittaen, ja huomasin että minulle on todella vaikeata erottaa runon lukemista ja kritiikin kirjoittamista toisistaan, siis aivan pohjimmiltaan, etenkin asioiden ollessa näin pinnalla.
Hieman kuten unikirjaa pidetään, tuli tarvetta kirjata asiat ylös ennen kuin niihin liittynyt tunne katoaisi.
”Käyttökelpoiselta” tuntui tänä yönä seuraava, vähän naiivikin, keskenään päällekkäisten luku/kirjoitustapojen(i) jaottelu:
1. Erojen ja yhtäläisyyksien havaitseminen runoissa (liikkuminen maailman-, kirjallisuuden ja omien lukukokemusteni historiassa) ja
2. Runoista innostuminen (historian/historiasta katoamisen – tai äkillinen historian täydeksi fiktioksi muuttumisen kokemus)
Kohtaa 1. voisin perinteisesti pitämää perinteisempänä (p:llisempänä), kohtaa 2. k:llisempana käyttökelpoisuutena. Samalla 2. tuo toki mieleen perinteiset runojen kirjoittamisen (tai jopa loitsimisen) kuvaukset.
(Ehkä historiattomuutta voisi kutsua historiaan(sa) kiertyneen kritiikin Muusaksi, joksikin pisteeksi, jonka ohikiitävän koossapysymisen hetkenä ”runo” ja ”siitä puhuminen” syleilevät toisiaan. =P ?)
Näinpä käyttökelpoisen kryptisesti päätyisin ehdottamaan (mitään?), että kritiikillä ja runoudella (ihan perinteisimmässä mielessäkin) olisi hiekkalaatikolla paljon samaa materiaalia (hiekkaa) ja paljon tai vähän yhteis- tai yksityiskäytössä olevia leikkikaluja (kaiketi vähän fiiliksistä, keskustelusta, politiikasta tms. riippuen). Ja aivan liian vähän aikaa ja tilaa leikkiä toistensa kanssa…
Yön ja aamun välistä,
t. Mikael
Vaihtoehto (2) kuulostaa yhdysvaltalaisen New Criticism -ajattelun uudelta heräämiseltä (tai muistuttaa etäisesti myös fenomenologista analyysia) ja on siinä mielessä myös hyvin perinteinen tapa ajatella lukemista tai kritiikkiä.
Ajatus lienee se, että ei tukeuduta historialliseen aineistoon runon tulkinnassa (ei huomioida kontekstia, ei ihmetellä tekijän intentioita tai runon vastaanottoa). Tässä mielessä voidaan puhua historiattomuudesta, mutta pohjimmiltaan tulkinta tapahtuu aina erilaisia oletuksia ja odotuksia vasten, jotka ovat olleet ennen lukukokemusta, ja ne ovat alkaneet kasautua kriitikon mieleen viimeistään lastentarhasta lähtien. Ja jos mikään näistä historiallisista odotuksista ei toimi, niin runo jää roikkumaan ilmaan täysin tunnistamattomana (sitä ei tunnisteta edes runoksi, ei edes tekstiksi tai kokoelmaksi kirjaimia).
yK