William Blake ja helvetin pöytätavat

1.12.2007 :: 1|2007, Artikkelit

William Blaken (1757-1827) ristiriitaisesta perinnöstä jaksetaan englanninkielisessä maailmassa väitellä niin postkolonialismin, postmodernismin, feminismin kuin ”uuden historiallisuuden” näkökulmista. Suomessa hän on kuitenkin jäänyt reunahuomautukseksi. Syynä saattaa olla ikävä sattuma.

Ne William Blaken runot, joita Britanniassa jokainen kunnon koululainen lausuu ulkomuistista, kääntyvät poikkeuksellisen kankeasti suomeksi. Kuuluisin esimerkki on ”Tyger”, joka alkuperäisenä kuuluu:

Tyger, Tyger, burning bright,
In the forests of the night:
What immortal hand or eye,
Could frame thy fearful symmetry?

Ja Tuomas Anhavan käännöksenä:

Tiikeri, tiikeri, ilmilieska
yön metsissä,
mikä kuolematon käsi tai silmä
saattoi sommitella pelottavan sopusuhtasi?

Siinä missä Blake kirjoittaa häiriintynyttä antipastoraalia, Anhava turvautuu väkinäiseen modernismiin. Runosta on lukuisia muitakin suomennoksia, joita yhdistää lähinnä se, etteivät ne toimi.

Yleisestikin voi sanoa, että suomalainen ”Blake-reseptio” on aina kangerrellut jo alkuaskeleissaan. Ehkä siksi meillä ei olla koskaan kunnolla päästy ”profeetta-Blakeen”. Blaken ihailijana tunnettu Risto Ahtikin pohjaa ”viattomuuden” ja ”kokemuksen” dualismiin perustuvan näkemyksensä paljolti teoksiin, joissa nämä vastakohdat ovat vielä selvästi tunnistettavissa.

Blaken profeetallisissa kirjoissa on kuitenkin vastassa runoilija, jota ei ole vielä kanonisoinnilla muumioitu. Nimityksellä viitataan yleensä The Book of Thel -runoelmasta (1789) alkaviin teoksiin, joissa Blake käsittelee ihmisen paikkaa politiikan, uskonnon ja tieteen luomien painostavien rakennelmien vankilassa. Kirjat ovat pahamaineisen vaikeatajuisia, lähinnä sotkuisen kielioppinsa sekä tekijän itsensä kehittämän uskonnollis-poeettis-poliittisen uusmytologian vuoksi.

Profeetallisten kirjojen tapauksessa tulee kuitenkin painottaa, että hämmentävyys kuuluu asiaan. Teosten tarkoituksena on näkemisen nyrjäyttäminen totutulta radaltaan. Yksinkertaistavat tulkinnat vääntävät kirjoista kankeita allegorioita, minkä jälkeen lukija näkee pelkkiä symboleita poseerausasennoissa. Huomiotta jää todellinen Blake, kirjallisuus- ja taidehistorian kummajainen, kömpelön mahtipontinen pseudoarkaaikko ja harhanäyillään rehvasteleva julistaja, jonka kirjat eivät menneet jakeluun aikanaan ja näyttävät nykyäänkin lähinnä skitsofreenikon tekemiltä kuvaraamatuilta. Läpi vuosisatojen profeetta-Blake pysyy niin jääräpäisesti vastaanhangoittelijana, että on hädin tuskin luettavissa.

”Why was I born with a different face?”

Elinaikanaan Blake onnistui olemaan radikaali silloinkin, kun luuli puhuvansa itsestäänselvyyksiä. Hän ei luultavasti olisi osannut mukautua, vaikka olisi halunnut (ja ilmeisesti joskus halusikin).

Vaikka Blakea pidettiin taitavana graafikkona, hän oli monille vain käsityöläisluokkainen moukka, joka pilasi lupaavasti alkaneita keskusteluita Mary Wollstonecraftin, William Godwinin, Thomas Painen sekä muiden 1700-luvun lopun Lontoon edistyksellisten intellektuellien illanvietoissa. Kohteliaan keskustelukulttuurin ja säädeltyjen pöytätapojen maailmassa tämä itseoppinut artesaani oli virtahepo. ”Poor Blake” oli usein säälin ja närkästyksen kohde, joka höpisi siitä, miten oli puhunut ”visiossa” enkeleiden tai edesmenneen John Miltonin kanssa. Anekdootit kertovat myös miehestä, joka saattoi keskeyttää kenet tahansa huutamalla ”it is false!” tai ”that is a lie!”

Jälkiviisaus velvoittaa ymmärtämään Blaken eksentrisyyttä, mutta totuus on, että suurin osa meistä olisi mieluummin viettänyt iltaa Wollstonecraftin kanssa. Ehkä jopa Godwinin, jos osaisi arvata, että tässä utilitaristisessa tylsimyksessä nähtäisiin myöhemmin ensimmäinen anarkistifilosofi. Thomas Paine, yksilönvapauksien ja rationaalisuuden puolestapuhuja, olisi ehkä kaikkein lähimpänä nykyajan sensibiliteettiä. Toisaalta edellä mainitut ovat nykynäkökulmasta niin oikeassa, ettei heistä jaksa juuri innostua. He ovat haalistuneet sosialidemokratian ja Hollywood-moraalin tapettiin. Blake taas on tässä seurassa kauneusvirhe.

Ranskan vallankumousta ja Yhdysvaltain vapaussotaa puoltavissa näkemyksissään hän oli tietysti vain yksi monista 1700-luvun lopun radikaaleista, joille kuningas oli tyranni ja anglikaaninen kirkko sen hännystelijä. Mutta ”visioiden” pitäminen jonkinlaisena auktoriteettina kertoo paitsi erikoislaatuisesta (ehkä jopa patologisesta) persoonasta, myös poikkeavasta maailmankuvasta.

Itseoppineena käsityöläisenä Blakella ei ollut päässään muodollisen koulutuksen raja-aitoja. Kukaan ei ollut opettanut hänelle, että näyt kannatti pitää omana tietonaan tai että radikaaleilla näkemyksillä oli aikansa, paikkansa ja etenkin rajansa. Hyökkäysasenne kaikkia virallisia auktoriteetteja vastaan oli Blaken tapauksessa kuitenkin niin vaistomainen, ettei hän lopulta kyennyt samaistumaan edes niihin näkemyksiin, joita Wollstonecraft, Godwin ja Paine edustivat.

Historioitsija E. P. Thompsonin mukaan Blaken vanhemmat kuuluivat muggletonilaisiin, radikaaliin protestanttiseen lahkoon, jonka oppi-isinä toimivat John Reeve (1608-1658) ja Ludowick Muggleton (1609-1698). Muggletonilaisen opin yksityiskohdat eivät ole säilyneet jälkipolville, sillä lahko toimi maan alla eivätkä sen jäsenet tunnustaneet uskoaan muuten kuin suoraan sitä kysyttäessä. Joka tapauksessa kirkko ja valtio edustivat heille saatanan mahtia maan päällä ja, mikä tärkeintä, lahko hyväksyi ajatuksen, että yksittäinen uskova saattoi vastaanottaa jumalallisia ilmestyksiä.

Blake ei missään nimessä seurannut muggletonilaista (tai mitään muutakaan) oppia. Perhetaustasta ehkä kuitenkin juontui syvä vakaumus, etteivät henkilökohtaiset ”visiot” olleet mielisairautta, vaan lahja, jonka auktoriteetti ylitti ympäristön mielipiteet, koskivat ne sitten pöytätapoja, taiteellisia konventioita tai poliittisia ja uskonnollisia oppeja. Tuloksena oli pysyvä vastalääke ulkoista painostusta vastaan.

Blaken ääri-individualismissa oli toinenkin tärkeä piirre. Koska kukaan ei julkaissut hänen teoksiaan, hän päätyi painamaan kirjansa itse. Tätä varten hän kehitti oman etsaustekniikkansa, joka mahdollisti runojen ja kuvituksen painamisen kuparilaatoilla yhdelle arkille, yhdeksi kuvaksi. Tekotapa oli työläs, esimerkiksi tekstit piti kaivertaa kuparilaatalle peilikuvana, jotta ne olisivat paperilla oikeinpäin. Taiteensa kanssa impulsiivinen visionääri oli siis yllättävän pitkämielinen, ja nimenomaan profeetallisissa kirjoissa hän toimi jatkuvasti etsaustekniikkansa äärirajoilla. Säilyneissä teoksissa on siellä täällä nähtävissä kesken jääneitä rivejä ja yrityksiä peittää virheitä.

Taiteellinen omavaraisuus osoittautui tärkeäksi varsinkin siinä vaiheessa, kun tasavallaksi muuttuneen Ranskan uhka 1800-luvun alussa teki Britanniasta poliisivaltion, jossa julkaisutoimintaa vahdittiin suurennuslasilla. Voidaan myös väittää, että Blaken omaehtoisuus säästi hänet siltä pettymykseltä, jonka monet edistykselliset brittiajattelijat kokivat, kun etelänaapurin kumoukselliset ihanteet ryvettyivät silmittömissä joukkoteloituksissa. Kun Ranskan vallankumous keksi giljotiinin ja Napoleonin, Blake keskittyi yhä tiukemmin hiomaan omaa etsaustekniikkaansa ja omaa visiotaan.

Blake loi lopulta oman maailmankuvansa ja mytologiansa, jossa Mielikuvitus kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella. Se on ihmisen jumalallinen kyky, josta kaikki taide, uskonto ja tiede on saanut alkunsa, mutta joka tässä maailmassa pyritään kangistamaan dogmeiksi. Mielikuvitus on puhdasta luomisenergiaa, jota ”langennut ihminen” pelkää ja pyrkii rajoittamaan poliittisen tyrannian, lain, moraalin ja rationalismin avulla.

Mielikuvituksen painottamisen vuoksi Blakea on usein pidetty ”esiromantikkona”, mutta tällaisessa virheellisessä lokeroinnissa tarkastelun kiintopiste sijaitsee valmiiksi Coleridgen ja Wordsworthin aivan erilaisissa tekemisissä. Blaken Mielikuvitus-käsite on suoraa seurausta hänen omalaatuisesta taiteilijahistoriastaan ja mielenlaadustaan. Kirjallisuushistorian didaktiset ongelmat ovat sen kannalta toissijaisia.

Kuka helvetin Scofield?

Profeetallisten kirjojen myyttiset emanaatiot ovat Blaken itsensä nimeämiä ja keksimiä hahmoja, joiden täydellinen esittely olisi kokonaan oma projektinsa. Kirjojen viitekehys on kuitenkin Mielikuvituksen ja vallankumouksen energioiden yhteenotto Urizen-nimisen jahvemaisen demiurgin kanssa, joka edustaa tyranniaa ja rajoituksia kaikissa muodoissaan (valtiovaltaa, kirkon Moraalista Lakia, rationalistista tiedettä jne.). Urizenin vastustaja Los edustaa yleensä taidetta ja inspiraatiota ja assosioituu valoon. Blaken painotekniikan vaatima peilikuvakirjoitus on saattanut juontaa nimen aurinkoa tarkoittavasta latinan sanasta ”Sol”.

Emanaatioiden luonnehdintoihin tulee suhtautua varauksellisesti, sillä hahmot esiintyvät aina kunkin tilanteen ja näkökulman mukaan. Paikoin ne näyttävät ottavan toistensa paikan tai ikään kuin sulautuvan yhteen.

Aivan kuten ”autenttisissa” myyteissä, profeetallisten kirjojen emanaatiot näyttävät kamppailevan jonkinlaisessa uniajassa ja -tilassa. Kaikessa on kuitenkin vinksahtanut välittömyyden tuntu. Blake sisällyttää kirjoihinsa konkreettisia, omaan elämäänsä liittyviä paikannimiä (ilmeisen välinpitämättömänä sen suhteen, että lukija saattaisi pitää sellaista ”myyttigenren” luomien odotusten vastaisena). Esimerkiksi Jerusalem -runoelmassa (1804-) hypätään Felpham-nimisestä kylästä, jossa Blake ajautui taiteellisiin ristiriitoihin suojelijansa William Hayleyn kanssa, sujuvasti takaisin Lontooseen, ”Ihmisyyden” keskelle:

In Felpham I heard and saw the Visions of Albion
I write in South Molton Street. what I both see and hear
In regions of Humanity, in Londons opening streets.

Toisaalla Urizenin ja kumppaneiden sekaan eksyy Isaac Newtonin ja George Washingtonin kaltaisia historiallisia henkilöitä, ja jopa Blaken henkilökohtaisia tuttavia (esimerkiksi juuri Thomas Paine). Ehkä omituisin vieras on Scofield-niminen syyttäjähahmo, joka esiintyy Miltonissa ja Jerusalemissa. Scofieldiä ei kirjassa esitellä historiallisena henkilönä, mutta tiedetään, että sen esikuvana on humalainen Britannian armeijan sotilas, jonka Blake talutti väkivalloin kotinsa pihalta tammikuussa 1804 ja joutui välikohtauksen vuoksi oikeuteen. Scofield väitti Blaken käyttäneen käsirysyn aikana kuningasta ja imperiumia halventavia sanankäänteitä (mikä varmasti piti paikkansa), mutta syyte raukesi.

Jerusalem -runoelmassa Scofieldistä kasvaa myyttinen ”Albionin yhdeksäs poika”, joka on jäänyt Albionin kehän ulkopuolelle, pimeyteen. Sieltä hän lietsoo sotaa ja yrittää kumppaneineen ”säännönmukaistaa Taiteen & Tieteen kunnes Taide & Tiede ovat poissa”. Ei hassummin juopolta sotilaalta.

Blaken estetiikantajussa on jotakin hyvin poikkeuksellista, jopa kiusallista. Ei kai taiteilijalla ole lupaa tehdä välittömän henkilökohtaisesta myyttistä? Jos runoilija kirjoittaa kokemuksestaan näin mahtipontisessa valossa, hän paljastaa avoimesti megalomaanisuutensa, lapsellisen luottamuksensa oman kokemuksen kaikenkattavuuteen, mikä on tietysti taiteen tekemisen elinehto. Valtiokirkollisen nöyryyden ja tieteen auktoriteetin sisäistäneenä kuitenkin kavahdan tällaista rehellisyyttä. Pyrin paniikinomaisesti kohti abstraktia viileyttä, hyvää käytöstä.

Blaken viehätys piileekin ehkä osaltaan siinä, että me abstraktiouskovaiset saamme hänen töissään tirkistellä mielenlaatua ja maailmaa, joka olisi voinut olla. Blakessä ikään kuin yhdistyy länsimaisen kulttuurin pohjavirta, radikaali kristillisyys, alkemia, gnostilaisuus, uusplatonismi ja kaikki muut näkökannat, jotka meidän nykyisessä maailmankuvassamme on joko jätetty sivuhuomautuksiksi, selitetty ruotuun tai hylätty kokonaan. Kun tähän lisätään 1700-luvun Lontoon käsityöläisluokan omavaraisuutta painottava kapinahenki sekä Blaken poikkeuksellinen kyky nähdä ”visioita”, alkaa muotoutua profeetallisen runoilijan näkökulma. Kulloinenkin paikka ja huomion kohde on tällaiselle runoilijalle myyttisen kamppailun neksus. Blakelle Urizenin rajoittava vaikutus konkretisoitui Britannian monarkiassa, Lontoon jokaisessa kirkossa ja jopa William Hayleyn ”isällisissä” neuvoissa sen suhteen, miten hänen suojattinsa pitäisi taidettaan tehdä. Se oli läsnä myös yksittäisessä juopossa sotilaassa sekä lopulta jokaisen ihmisen päässä, ”mielen takomissa kahleissa”, kuten ”London” -runo asian ilmaisee.

Mielikuvituksen rajaton energia taas konkretisoitui Blakelle visiossa ja itse taiteen tekemisessä, etsausprosessin ihmeessä, jossa syövyttävät nesteet ”liuottavat näennäiset pinnat pois ja paljastavat loputtoman, joka oli kätkössä” (Taivaan ja helvetin avioliitto, 1789). Tässä voi nähdä yhtymäkohtia niin protestanttiseen ”tee se itse” -kapinaperinteeseen (jota hipit ja punk-piirit myöhemmin jatkaisivat) kuin alkemiaan tai vaikkapa uusplatonistisen teurgian esinemagiaan.

Vino, mutta kaanonissa

Mahdollisten ja mahdottomien vaikutteiden ei kuitenkaan saa antaa hämärtää tärkeintä. Luomisen mytologisoinnissa korostuu nimenomaan taide toisin (ja oikein) näkemisen prosessina, joka luonnostaan kaihtaa ulkoisia rajoituksia ja jonka löyhäksi iskulauseeksi Mielikuvitus muodostuu. Blaken vaihtoehtotodellisuudessa runoilijoita ja taiteilijoita eivät yhdistä lopputulokset, ”taideobjektit”, vaan visionäärisen prosessin energia, silloin kun se on vielä rajaton, kun Urizenin käsi ei ole vielä lyönyt pistettä. Tätä pistettä ei voi eikä saa lyödä myöskään Blaken vastaanotto, ei romanttisen ideologian suhdetta taloudelliseen perustaan tutkiva akateeminen kritiikki eikä amerikanisoivan populaarikulttuurin suosima ”romanttinen” Jim Morrison-Blake. Ennen kaikkea Blakea ei voi valjastaa kenenkään identiteetin tukipilariksi, henkiseksi isäksi, kotijumalaksi tai piruksi olkapäälle. Blake ei ole runoilijaksi vaan hulluksi tulemisen roolimalli: hän ei kerro miten esitetään keskustelu Saatanan kanssa, hän keskusteli Saatanan kanssa. Blake on raja jota ei voi ylittää.

Vaikka Blakea – todellista Blakea – on siis mahdotonta kanonisoida, näin kuitenkin tehtiin. Blaken kanonisoituminen tapahtui sattumien kautta. Jo vuonna 1818, Blaken elämän ehtoopuolella, S. T. Coleridge sai ystävältään C. A. Tulkilta vedoksen Songs of Innocence and of Experience –kirjasesta ja kehaisi joitakin sen runoja ja kuvituksia. W. B. Yeats näki Blaken profeetallisemmissa teoksissa inspiroituneen mystikon kädenjäljen. Ja myöhemmin T. S. Eliot tajusi, että jotakin Blakessa oli, vaikka vertasikin tämän töitä itse tehtyihin huonekaluihin, joissa on yhdistelty vähän sitä sun tätä. Eliot oli modernistina kaikkein selkeimmin jo toista maata Blaken kanssa. Hän näki kiikkerän jakkaran, ei Mielikuvitusta.

Näistä ensimmäisistä varovaisista kunnianosoituksista on pitkä matka siihen, että Blaken, vannoutuneen imperiumin vihollisen, runo irrotettiin kontekstistaan ja sävellettiin brittien epäviralliseksi kansallishymniksi ensimmäisen maailmansodan teurastuksia varten. Tai siihen, että kotodiktaattorimme Kekkosen vaimo Sylvi luki omia Blake-käännöksiään Suomen radiossa. Hippiaikoina kuulemma joka toisen seinää koristi ”The Ancient of Days” -juliste, kutakuinkin ainoa kuva, jossa auktoriteetteja edustava Urizen esitetään (ironisesti) positiivisessa valossa, sankarillisena järjestyksentuojana.

Kaikessa Blakeen liittyvässä on vivahde absurdia. Hän on loistavaa materiaalia, kun tarvitaan iskevä sitaatti tai mahtipontinen kuva oman viestin tueksi. Keskiöön hän on edelleen liian arvaamaton.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

3 kommenttia

  1. Veikko Suvanto:

    Tuomas Anhavan ”väkinäisen modernistinen” Blake-suomennoshan on alunperin vain ”Taivaan ja helvetin avioliiton” esipuheessa alaviittaan sijoitettu lukijan apuväline, ei itsenäinen runosuomennos, joten on vähän väkinäistä tyrmätä suomenkielinen Blake vain siihen vedoten. Esimerkiksi Aale Tynnin tai Risto Ahdin suomennoksissa ko. runosta on sentään pyritty tavoittelemaan alkutekstille ominaisia rytmillisiä tehoja ja säilytetty riimit – eivät nekään toki alkuperäisen runon veroisia ole, mutta antavat kuitenkin aihetta vähän enempään kuin vain kommenttiin että ne ”eivät toimi”.

  2. Asiallinen huomio, Veikko. En silti pidä mitään kyseisen runon käännöstä sellaisena, että sen lukemalla voisi mitenkään ymmärtää, miksi tämä runo on helpoiten lähestyttävää Blakea (sujuva lastenlorumaisuus yhdistettynä hurjaan kuvastoon, jonka ”syvemmästä merkityksestä” väännetään edelleen).

    Tuosta Blake-tekstistäni välittyy ehkä se (väärä) kuva, että pitäisin tätä kääntäjien vikana. Tarkoitukseni oli sanoa, että kyseessä on runo, joka ei oikein käänny ilman, että joko muoto tai sisältö kärsii poikkeuksellisen rajusti.

    Paljon muutakin korjattavaa tuohon tekstiini olisi (esim. Blaken muggletonilaisuuskytkös), mutta julkaistussa tavarassa on se hyvä puoli, ettei voi enää muutella. Vain selitellä.

  3. Perttunen:

    Joo, mutta ohitat kokonaan Emanuel Swedenborgin, visionnäkijöiden perusmiehen, ja hänen jäljilleen nousseen New Jerusalem Churchin, johon Blakella oli läheiset välit. Swedenborgilaisen liikkeen päämaja kirjakauppoineen on edelleen Lontoon Bloomsburyssä. Tukholman Söderissä sijaitsee swedenborgilainen kirkko. Blaken yhteydet Ruotsiin on siellä aina tunnettu hyvin.

Kommentoi