Pääkirjoitus 1/2006

9.12.2007 :: Pääkirjoitukset

Teemu Manninen

Verkkosivusto Kiiltomadon uusimmassa pääkirjoituksessa (5.4 2006) Kritiikin uutisten päätoimittaja Otso Kantokorpi kysyy ”millä tavalla ’mielenkiintoinen’ on esteettinen kategoria?”. Kantokorpi ei pidä termin käytöstä kritiikissä, koska ”mielenkiintoinen” heijastelee mielipidejohtamista. ”Mielenkiintoista kenen mielestä”, hän kysyy – ja me vastaamme.

”Mielenkiintoinen” on vanha kritiikin käsite eikä ollenkaan epämääräinen. Friedrich Schlegelille das Interessante tarkoitti ”aidosti modernia” runoutta, jonka kirjoittaja ei esittänyt olevansa intressitön vaan ilmaisi itsensä työssään jonkin yksilöllisen eleen kautta. Schlegel kuitenkin hylkäsi 1798 termin interessante Poesie ja alkoi puhua romanttisesta runoudesta Friedrich Schillerin esseen Über naive und sentimentalische Dichtung vaikutuksesta.

Schillerin naiivi ja sentimentaalinen on ymmärretty monilla tavoilla. Mielenkiintoisinta on ajatella, että kyse on tiedostamattoman ja tietoisen luomisen eroista. Jossain mielessä Schiller oli itse ”naiivi” runoilija, joka luotti tiedottomaan inspiraatioon (hän sanoi Goethelle vuonna 1801, ettei luottanut ”idealisti-herrasmiesten” ajatteluun, sillä ”runoilijantyö alkaa aina tiedostamattomasta”). Romantikkojen jälkeen ei kuitenkaan enää voitu luottaa ”onnekkaaseen sattumaan”, pelkkiin impressioihin. Moderni runoilija ei voinut olla klassisten muotojen naiivi ja viaton orja. Siksi runoilijat kääntyivät Coleridgen, Rimbaud’n, Mallarmén ja Paul Valéryn tavoin sisäänpäin ja kehittivät tietoisuuttaan luomisen ehdoista. Sisäiset oivallukset muuttuivat 1900-luvulla ulkoisiksi uudistuksiksi, säkeen vallankumoukseksi.

Vallankumous on yhä kesken, säe yhä kriisissä. Tiedottomuus runouden keinoista hallitsee usein vastaanottoa. Tällöin helposti vaikuttaa siltä, että runoissa ”kikkaillaan tekstin ryhmittelyssä. Milloin ovat limittäin, milloin lomittain jne”, kuten eräs internetkeskustelija vihamielisesti toteaa. (”Kikkailu” – tuo kriitikon typeryyden ja neuvottomuuden paras ilmaisin – on muuten paljon vaarallisempi elitistisen mielipidejohtamisen termi kuin ”mielenkiintoinen”.) Kuitenkaan jälkimoderni runoilija ei esimerkiksi Charles Olsonin tärkeän ja vaikutusvaltaisen esseen jälkeen voi olla viaton paperinsa ja äänensä äärellä. Hän tietää, kuten Schillerin sentimentaalinen runoilija, että hänen on tehtävä yksilöllinen ele, vaikka se olisi kuinka mahdoton, kuten Samuel Beckett havaitsi, tai toivoton, kuten Francis Pongen mielestä, tai täynnä mahdollisuuksia, kuten Eugen Gomringer uskoi.

Siinä punainen lankamme tällä kertaa. Nyt vaikuttaa siltä kuin olisimme suunnitelleet tämän numeron, mutta niin naiiveiksi emme tohdi heittäytyä. Sentimentaalisen jälkiviisastelun huumassakin olemme kuitenkin ennen kaikkea hämmentyneitä, että onnistuimme saamaan taas niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia runoja kasaan. Vuosi tulee tuomaan niitä tullessaan lisää.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi